Kahta kauheampana

Henri Cartier-Bresson oli ottamassa valokuvaa Georges Braques’ta 6.6.1944. Radiossa kerrottiin, että nyt ovat liittoutuneet nousseet maihin siinä lähistöllä, Normandiassa.

Herrat olivat molemmat rikkaita ja kuuluisia ja suuria taiteilijoita, mutta tulivat tästä huolimatta toimeen keskenään.

Braque innostui lahjoittamaan kirjaharvinaisuuden, jonka Cartier-Bresson havaitsi sisältävän kaiken tarpeellisen valokuvaamisesta ja muista taiteista. Taiteeseen on suhtauduttava täysin välinpitämättömästi, koska sattuma määrää kaiken. On saatava sattumaan.

Kustannusliikkeissä oli myös 1970-luvulla tapana, että jos joku tuli esittelemään omin nokin tekemäänsä suomennosta, soitettiin Ropposelle ja sanottiin, että asianomainen poistetaan nyt kiinteistöstä, väkivaltaakaan kaihtamatta.

Minulla oli tällainen ihminen huoneessani ja sanoin, että tunnen kirjan ja että jos hitusen saa editoida, niin julkaistaan.

Myöhemmin Veikko Polameri ja muut asiantuntijat todistelivat, että kirja perustuu väärinkäsityksiin ja sisältää myös tahallisia valheita, eikä sen suomentamiseen siten ollut vähintäkään syytä.

Kirja on saksalaisen Eugen Herrigelin (1884-1955) kirjoittama. Hän oli filosofian professori ja natsi ja oli opiskellut Japanissa 1920-luvulla. Tiettävästi hänen kirjansa ei oikeastaan liity Zeniin, mutta lienee esitellyt kyodon Euroopassa.

Natsismin uuskantilaisia juuria ei liene tunnustettu. Olisi aika.

Jos joku teistä, lukijat, ei vastoin luuloani tuntisi läpikotaisin tämän valokuvaajan tuotantoa, yksi keino järjestää silmilleen juhlat on käydä läpi ne yli sata kuvaa eri puolilta maapalloa, jotka New Yorkin Modernin taiteen museo (MoMa) näyttää auliisti verkkovieraille.

Hän oli myöhemmin pahoillaan erehdyksestään – hän oli saanut päähänsä, että elokuva olisi valokuvaa liikkuvaisempi taide ja kulutti siksi aikansa Espanjan sisällissodassa dokumenttielokuvien tekemiseen samaan aikaan kun hänen kaverinsa Robert Capa, Leica-mies hänkin tietysti, kuvasi kuoleman.

Cartier-Bresson oli joutunut huonoon seuraan. Hän oli yksi kolmesta ohjaajan assistentissa elokuvahankkeessa, jonka jokainen tiesi menevän kiville, koska aihe oli omituinen ja ohjaaja juoksi naisten perässä, milloin oli siihen toimeen riittävän selvä.

Ohjaaja oli Jean Renoir – perhetuttu – ja elokuva ”Pelin säännöt”. Toiset assistentit olivat Jqacques Becker, hänkin rikkaan tehtailijan poika, ja hiukan koppava multimiljonääriperheen vesa ja ruhtinas, Luchino Visconti, joka oli Mme Chanelin neuvosta palkattu katsomaan, että kamppeet ovat kunnossa.

Jotenkin tulee mieleen toinen lomalla lukemani tarina Sveitsistä, jossa Georges Simenonilla oli vieraana Henry Miller ja Charlie Chaplin ja viimeksi mainittu oli ehdottanut pohdittavaksi, miksi he, jotka ovat kaikki psykopaatteja, saavat tästä kaikesta rahaa.

Säveltäjä Seppo Nummi –vainaja oli aikoinaan meillä kylässä silloin tällöin ja kertoi, että hänen silloinen poikakaverinsa oli todella vanhaa aatelissukua. Kysyin: ”Visconti?” Seppo sanoi: ”Orsini. Heidät aateloi Hadiranus vuonna 120 j.Kr.”

Lähdeviittaus: Euroopan ehkä paras blogisti eli ei niin mahdottoman hyvä kirjoittaja mutta hauska on Le Monden kirjallisuustoimittaja Pierre Assouline. KVG.

Jos Assouline osaisi suomea, vastaisin hänen kysymykseensä, että tässä mainitut kuuluisat henkilöt olivat kaikki taipuvaisia tekemään taidettaan vaahto suupielissä ja muutenkin tilassa, jossa muiden ihmisten ja muun maailman tarpeet tuntuvat niin kovin, kovin vähäpätöisiltä.