Kohinaa

Kustannusosakeyhtiö Otava tekee historiaa.

Minulla on tilaisuus kirjoittaa tämä muistiinpano ennen kuin kukaan tietää, mitä käräjäoikeus päättää. Samalla on tilaisuus sanoa jotain ennen kuin asia pyörähtää seuraavan kierroksen.

Kuuntelin suurimman osan Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen (Radio Helsinki) päivälähetystä, jossa haastateltavana oli Antti Majander – Otavan Leena Majanderin veli.

Haastattelija ilmoitti, että Heikki Haavikko ja Jukka Kemppinen käräjöivät Otavaa vastaan.

Se oli muistiin painuvaa. Isäni oli kerran joutua syytteeseen rikoksen suosimisesta, koska hän asianajajana puolusteli syytettyä. Se tapahtui puoli vuosisataa sitten.

Minulle tämä on ensimmäinen kerta.

Sanomien kulttuurimiehet sanoivat, että kustantaja seisoo kirjailijan takana; se on kustantajan tehtävä.

En kuullut sanottavan, että tässä riidassa on osapuolina kaksi kirjailijaa, Mauno Saari ja Paavo Haavikko.

Otava on tehnyt historiallisen ratkaisun ja asettunut selvästi ja jyrkästi Mauno Saaren taakse. Paavo Haavikon kirjat, sikäli kuin ne ketään kiinnostavat, tulevat sitten jatkossa ilmestymään muilta kustantajilta.

Haavikko oli myös Otavan kirjallinen johtaja, joka riitautui 1980-luvulla Reenpäiden kanssa ja lähti. Hän sopi riitansa ja palasi.

Helsingin Sanomien kulttuurimiehet arvelivat, että Mauno Saari oli Haavikon ainoa ystävä.

Olisi kannattanut tulla hautajaisiin, tai ainakin haudalle. Näin siellä kokonaisen sukupolven kirjailijoita ja taiteilijoita.

Otava vaihtaa Haavikon Saareen. Se on Otavan asia.

Ehkä minä kuitenkin hiukan ihmettelen tätä rohkeaa päätöstä.

Otavan uusi linja voi herättää huomiota.

Epäonnistuin. En saanut toisia käsittämään, että elävän kirjailijan kanssa toimitaan toisin kuin kuolleen. Viimeinen iso elämäkertatyö, jossa minulla oli ilo avustaa, oli Pentti Saarikosken elämäkerta. Siinäkin oli erinäisiä oikeudellisia ongelmia ja ainakin yksi kiukkuinen jälkeen elänyt.

Kari Hotakainen sanoi sen aamulla televisiossa hyvin – romaanissa kirjailijan tehtävä on loukata.

Sama koskee elämäkertaa. Kirjailijassa voi olla jokin määrä Vanhan testamentin profeettaa, jolla on loukkaamisen lahja.

Se on yleisesti tunnettua, että erilaiset tuhertelijat yrittävät vähän väliä tätä samaa.

Sananvapaus… Olen ollut sensuroimassa viittäkymmentä tai ehkä sataa Otavan kirjaa. Yksi ensimmäisiä oli Linkomiehen ”Vaikea aika” (1970), jonka käsikirjoitusta säilyttiin Boreniuksen asianajotoimiston arkistossa. Viimeisin taisi olla Ylikankaan kirja jatkosodan teloitetuista (oikeudellinen ongelma teloitettujen nimien julkaiseminen).

Se oli sitä aikaa.

Nyt olen menettänyt todellisuuden tajuni, koska tätä tilannetta en ymmärrä.

Näkemiin, Otava.

Kauan sitä kesti, eriasteista yhteistyötä. Vuodesta 1964 tähän kesään.