Peruna ja puiston penkki

Myös teatterissa yksinkertaisuus on suuri hyve ja harvinainen saavutus. Tässä mielessä Ryhmäteatterin ”Päällystakki”, jonka sitten näin, ei oikein pysynyt koossa.

Satiiri oli hyvää ja ajankohtaista, farssi oli hyvää ja Suosalon näytteleminen, etenkin pantomiimi, ainutlaatuisen hyvää. Mutta jollain tavalla jaksot menivät päällekkäin niin että tulos oli kuin korkeatasoinen speksi.

Meillä oli hauskaa. Kukaan ei varmasti kadu käyntiään – jos sattuu saamaan lipun. Näytelmä on ollut koko ajan loppuun myyty. Toisaalta – saman Gogolin ”Mielipuolen päiväkirja” meni muistoni mukaan Tarmo Mannin näyttelemänä vuodesta toiseen.

Miten ihmiset voivat tietää etukäteen pitävänsä näytelmästä, kysyimme toisiltamme Helsinginkadulla. Emme kukaan muistaneet, että näytelmästä olisi kohistu ennakkoon.

Akaki Akakijevtshin surullisesta tarinasta on monta oikeaa tulkintaa. Nyt oli valittu Työelämän Huonontumisen Historia eli pienen ihmisen puolustus. Hyvä niin.

Samalla oli kuitenkin käynyt, kuten tulkinnassa usein, että tekstin ydin eli salaperäisyys, kummallisuus oli kärsinyt. Koko tarina päällystakista on melkein yhtä outo kuin Gogolin kertomus Nenästä, jonka parturi tuli viiltäneeksi irti ja joka omia aikojaan kohosi valtioneuvokseksi alkuperäisen omistajansa kummastukseksi.

Yksi Nabokovin arvostetuimmista teoksista on ”Nikolai Gogol”. Sitä on vaikea saada käsiinsä. Minulla on se. Se ei ole koskaan tehnyt minuun suurta vaikutusta, kuten Nabokov ei muutenkaan. (Tämä on paha vika ja verrattavissa siihen, että toisin kuin arvostelukykyiset henkilöt, en osaa nähdä Bellowin ”Herzogia” suurenmoisena teoksena, vaikka se kuuluu kaikkiin kaanoneihin.)

Mielestäni ei lyö leiville selostaa, mitä nenä tai päällystakki edustaa tai symboloi, koska selitystä ei selvästikään ole. Neuvostoliittolainen tulkinta päällystakin menettämiseen huipentumasta, ylempien (virastopäällikön, tässä työnantajien ja myös kunnallisten ja valtiollisten laitosten) harjoittamasta sorrosta on niin ilmeinen, ettei se selitä mitään.

Musiikki on siitä mainio taide, ettei se yleensä tarkoita mitään. Gogolin tekstit voi lukea sellaisinaan, tarinoina. Niissä on alku, keskikohta ja loppu, eikä niitä unohda koskaan. ”Kuolleet sielut” on oleellisesti kokoelma tarinoita.

Jäin tuumimaan psyyken lääkityksen keskeistä osaa tässä teatteriversiossa. Se ei ole kyllä hullumpi, kun tietää, että Gogol oli vakavasti, kliinisesti mieleltään sairas. Ja kun Akakin esittäminen Gogolina (jolla oli muuten silmiinpistävä nenäkin) tuntuu luontevalta – miksi ei.

Silloin versiolla on sisältö, joka tekee lopun lyhyen monologin tarpeettomaksi. Lääkkeet eivät auta. Jotta ne auttaisivat, niitä pitäisi syöttää kaikille eli myös työtovereille, jotka antavat pelkän vaikutelman (uusi päällystakki) määrätä mielipiteitään, ja pahatekijöille, jotka raastavat mieheltä takin niskasta.

Vaikka alkutekstin sinelli todella on vain päällystakki, katsoja muistaa kyllä, että Gogol oli taipuvainen uskonnolliseen haaveiluun, johon häntä myös kiihotettiin, ja viitta esittää oudon keskeistä roolia Raamaatun kärsimyshistoriassa ja useissa pyhimystarinoissa. Pyhä Martti, ammatiltaan ritari, jakoi miekalla viiltäen viittansa palelevan kerjäläisen kanssa. Ja yletöntä hyväntahtoisuutta kuvaillan edelleen sanomalla ihmisestä, että hän antaa vaikka paidan päältään.

Lopulta, kellon nyt lähestyessä hetkeä, jolloin Akaki kenties kummittelee Nevan silloilla, olen teatteriesityksestä hyvilläni ja kiitän sitä uskollisuudesta Gogolille. Tämän hieno piirre ja samalla selitys, miksi Nabokov itse venäläisenä lukee Gogolia niin kummallisesti, on hienostuneisuuden puute.

Hienostuneisuuden puute on taiteessa suurenmoinen asia, johon hienostuneimmatkaan taiteilijat eivät aina yllä.