Jos kuolisin...

Otsikko on lakimiesvitsi. Testamentissa tuo sananmuoto ei ole aivan kohdallaan.

Viittaus on eiliseen keskusteluun eli epävarma tai epätodennäköinen tapahtuma sopimussuhteessa.

Lakimiehet ovat keskustelleet odottamattoman tekniikan vaikutuksesta. Olin mukana murehtimassa, kun professori B. Godenhielm antoi 1960-luvun alussa lausunnon. Siinä sanottiin, että Suomen Filmiteollisuudella (T.J. Särkkä) oli oikeus näyttelijöitä ja muita kiusankappaleita kuulematta ja heille penniäkään maksamatta luovuttaa koko varastonsa (backlist) televisio-oikeudet Oy Yleisradio Ab:lle, jonka asiassa toimi muistikuvani mukaan varta vasten perustettu yhtiö, Elosalama Oy.

Lausunto herätti hämmennystä. Me nuoret ja eräät muutkin olimme tottuneet ammentamaan alan viisautta norjan (Ragnar Knoph), tanskan (Mogens Koktvedgaard) ja saksankielisestä (Eugen Ulmer, von Gamm) kirjallisuudesta ja selailemaan brittien postillaan (Copinger-Skone-James), ja minä luin otsa rypyssä Desbois’n laajaa ranskalaista kommentaaria, Rintelenin Itävaltaan kirjoittamaa ja paria Italian ja Espanjan viritelmää.

Tunsimme perustajaisien kirjat, joista Joseph Kohlerin Autorrecht on tuossa hyllyssä tälläkin hetkellä ja von Gierke jossain – molemmat 1800-luvun puolelta.

Tällä hetkellä ehkä paras referenssiteos, johon on koottu kaikki ja hiukan lisää, on Schrickerin Urheberrecht (3. painos 2006). Brittiläisin omituisuuksin Bentlyn ja Shermanin Intellectual Property Law (3. painos 2008) on paras. Mutta sen käyttäjän on käsitettävä, että brittiläinen tulkinta ei ole välttämättä sama kuin manner-eurooppalainen, ja lisäksi lainsäädännön ja lainopin tekniikka poikkeaa meikäläisestä.

Kaikissa näissä teoksissa sanottiin, että sopimushetkellä tuntemattoman käyttömuodon luovuttaminen on mitätön (non scriptum). Iskulauseeni: kaikki oikeudet ei tarkoita kaikkia oikeuksia.

Vuosia minulla oli nuppineulalla seinässä valokopio ”sopimuksesta”, jolla Charlie Parker luovutti kirjallisesti olevat ja tulevat tekijänoikeutensa huumekauppiaalleen Moose the Moochille.

Ja tiedoksi nuorisolle ja muille tohtoreille. Suomen tekijänoikeudellinen kirjallisuus ennen Haarmannia, joka on mielestäni harmillisen varovainen tulkinnoissaan, on hankalaa. T.M. Kivimäki kirjoitti sen isomman Tekijän-oikeus-kirjansa vankilasta, jonne hän oli sattuneesta syystä joutunut sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Vaikka etenkin Matti Ylöstalo kuskasi Sörnäisiin kirjallisuutta kiitettävästi, lähdeaineiston yksipuolisuus näkyy. Kivimäki oli näet oikeasti hyvä juristi, kunnes joutui huonoon seuraan.

(Patenttioikeudessa hänen riitaveljensä, professori ja hovioikeudenpresidentti Y.J. Hakulinen oli epätavallisen intelligentti herra ja soitti myös pianoa hyvin, ei kuitenkaan yhtä hyvin kuin Ylöstalo; Hakulisella oli kuitenkin juristille kohtalokas taipumus korostetun omaperäisiin tulkintoihin ja alaviittoihin ”toisin kuitenkin Korkein oikeus”…)

Kivimäen uudistettu tekijänoikeus (Uudet tekijänoikeus- ja valokuvalait) taas on julkaistu vaiheessa, jossa hän oli jo niin vanha ja böbi, että esittäytyi harva se päivä vaimolleen; kirjan toimittamisesta vastasi samainen Ylöstalo, mutta hänen kätensä eivät olleet vapaat.

Tekijänoikeuden paras lähdeteos on Ruotsin vanha komitean mietintö Upphovsmannarätt SOU 1956:25. Sitä ei tietenkään saa mistään. Suomen lain esityöt ovat hyvin suppeat; komiteassamme oli jäseninä vilttiketju, koska Kivimäki ja Hakulinen eivät olleet käytettävissä. Ruotsissa valmistelutyö tehtiin hartaudella ja taidolla.

Odottamattomien tapahtumien ongelmaa alettiin ratkoa lainopissa viimeistään 1200-luvulla. ”Sopimukset on pidettävä” on jokseenkin tyhmä iskulause. Sen rinnalle nousi siis jo keskiajalla ”ylivoimainen este” (vis major, force majeure). Tämäkään ei riittänyt, vaan myös ”liikavaikeus” (laesio enormis) tuli kirkon oikeuden kautta laajaan käyttöön.

Ongelman tekee epähavainnolliseksi myöhempi tuomioistuinten ja lakien persoonallinen tapa lähestyä ongelmaa.

Ylivoimainen este purkaa sopimussuhteen, mutta liikavaikeus johti usein käyttämään kauppalakien yleislausekkeita, kuten Ranskassa ”oikeuden väärinkäyttö” (l’abus de droit) ja Saksassa joka paikkaan sopiva luottamusperiaate (Treu und Glaube), josta on johdettu sekin ajatus, ettei sopijapuoli saa käyttää oikeuksiaan toisen sopijapuolen tuhoksi tai turmioksi. Anglosaksisessa maailmassa ”implied warranty” eli hiljainen takuu johtaa käytännössä samaan tulokseen. Pohjoismaissa edellytysoppi (”förutsättningslärä) on ollut välillä tuomioistuinten suosiossa, ja siitä on kirjoitettu hienoja kirjoja (myyjän sidonnaisuus olosuhteiden muututtua – B. Godenhielm).

Sopimus tehdään nimenomaisin ja edellytetyin ehdoin. Mies vuokraa huoneen ja lyö kättä päälle, mutta joutuukin vihollisen maahanhyökkäyksen takia lähtemään sotaan. Tilanne ei ole force majeure, mutta vuokrasopimus purkautuu. Vahingonkorvauksia ei makseta. Jos vihollinen uhkaa seutua, jolla tuo huone on, käsillä on force majeure.

Etelän mies ostaa hehtaarin jänkää halvalla ja löytää kultaa. Kauppa ei luultavasti purkaudu, koska sivullinenkin voi perustaa valtausoikeuden toisen maalle. Pohjoisen mies ostaa tosi halvalla mökkipahasen, jonka viereen rakennetaan yllättäen hiihtokeskus. Kauppa ei purkaudu vaikka ostaja rikastuu yllättävästi.

Likainen mies toimittaa pahvilaatikollisen sotkuisia papereita, kuten käsikirjoituksia, keräyspisteeseen eli luopuu niiden hallinnasta mutta saakin seuraavalla viikolla suuren kirjallisuuspalkinnon. Hän saa paperit takaisin, koska tapaus oli odottamaton (windfall) ja paperin kerääjä toimii aivan eri alalla.

Modigliani kuolee ja taidekauppias ostaa puolen sataa kangasta leskeltä sopuhintaan (katso lähemmin elokuva). Jo parin vuoden kuluttua huutokauppakamarit ja museot kilpailevat teoksista, jotka eivät taannoin kelvanneet kenellekään. Leski ei saisi mitään, ellei tekijänoikeuslakeihin olisi uitettu droit de suite –säännöstä juuri kuvataidetta varten; kai näitä tapauksia oli käytännössä turhan usein.

Tilanne on hankala, jos ongelmana on elokuva eikä sopimuksia ole tehty tai ne ovat mitäänsanomattomia. Pelkkä tekniikan muuttuminen ja elokuvan siirtäminen uudelle alustalle, DVD:ltä Blue-Ray-DVD:lle, ei vaikuta asiaan. Tuottajalla on levitysoikeudet, koska juuri niiden vuoksi hän on rahoittanut elokuvan.

Siirtyminen toiseen tekniikkaan, kuten näytelmäelokuvan toimittaminen striimattavaksi, näyttäisi vaativan uudet luvat eli uudet sopimukset, vaikka ”kaikki oikeudet” olisi siirretty.

Elokuvassa hiukan vanhempien filmien oikeuksien hankkiminen voi osoittautua hyvin työlääksi. Kunpa liitot ja järjestöt ottaisivat asian järjestääkseen.