Puhe

Puhujia palkitaan, useimmiten hyviä. Teatteri ja elokuva tuntuvat kertovan, että puhe on suomalaisen näyttelijän heikko kohta. Äänikirjan nopea läpimurto, jota odotettiinkin yli kymmenen vuotta, kertoo miten vaikea on löytää lukijoita. Runonlausunta riutuu.

Alustavana yhteenvetona viime vuoden runsaista radio-ohjelmista: mukaan saadut olivat kaikki hyviä mutta todella hyviä oli vähän. Ehkä se on luonnon lahja?

Varmuuden vuoksi: oma ilmaisuni on heikko. Ihmettelen ettei ole tullut toistaiseksi porttikieltoa. Sillä asialla on muuten tausta. Minut ennen tunteneet ovat kertoneet, että 40-vuotiaaksi asti puheestani ei tahtonut saada mitään selvää. Hankalan änkytyksen keskustelukumppanin kasvoille nostaman tuskaisen ilmeen muistan vieläkin. Sitä en tiedä, kuinka monta äännettä on edelleen pielessä.

Runsaat kymmenen vuotta sitten Los Angelesissa olin joitakin kertoja siipimiehenä mukana näyttelijätekniikan kurssilla; todellisuudessa olin tuomassa tai hakemassa rouvaani, joka ei mieltynyt kaupungin moottoriteihin varsinkaan pimeässä. Kursseja veti nimekäs Judith Weston, joka itse suurten gurujen (Stella Adler jne.) opetusta nauttineena oli yleensä keskittynyt elokuvanäyttelijöiden tekniikkaan.

Tuolta on peräisin tieto, jonka käytännössä useimmiten unohdan. Judith kumminkin korosti jalkaa polkien, että puhumisen tärkein osa on – kuunteleminen. Näyttämöllä – hänellä oli harjoitusstudio – ei saa esiintyä.

Korokkeella eli kateederilla ei saa esittää numeroitaan. Muutaman tuntemani korkean tason laulajat, jotka ovat nousseet kansainväliselle uralle, sanovat juuri samaa. Laulaja, joka esiintyy, ei nouse suuruuteen, koska lavalta laulaminen on dialogia jokaisen kuulijan kanssa.

Nykyisenä YouTuben aikakautena olisin halukas siirtämään tämän opin muihinkin muusikkoihin.

Kuulijoita ei pidä pälyillä, mutta esityksen on kuljettava, sataviisikymmentä vuotta sitten käytetyn sanonnan mukaan, sydämestä sydämeen.

Kun ihminen on hyvin vanha tai hyvin nuori tai syntymätön tai kuoleva, hänelle on puhuttava. Sisällöllä ei ole väliä. Äänen tuottamisella saattaa olla jokin samansuuntainen merkitys kuin kirppujen etsimisellä, sukimisella, koputtelulla eläinten maailmassa.

Ylle kirjoitettu tuli mieleeni yleisön kirjoituksesta, jossa vanhan tavan mukaan haukuttiin edesmenneiden jääkiekkokisojen selostajat ja asiantuntijat.

Oma perverssi iloni on kuunnella urheilua ja jotain muuta televisiosta. Sitten voi uhrautua katsomaan hidastuksia.

Juuri näissä kisoissa lankesin jälleen kerran loveen Antero Mertarannan takia, koska hänen puheensa on niin iskevää ja ilmaisevaa ja koska hän näkee niin paljon ja osaa heti selittää.

Studion tiimi palautti mieleen tosielämän vihjeen. Ei pidä sysätä syrjään miestä pelkästään sen takia, että hän on mulkku. Luulen että joutuisin pakenemaan, jos joutuisin istumaan Juhani Tammisen seurassa. Hän varmaan kehuu itseään niin, ettei kukaan muu ehdi kehua itseään.

Asiantuntijana hän ja tämä toinen, Suhonen, ja sitten se aivan mainio maalivahti ja tämä Kanadassa toimiva jäykkis Kekäläinen osoittivat kaikki sellaista kykyä, että aion ehdottaa heidän kutsumistaan Aalto-yliopistoon luennoimaan didaktiikkaa eli opettamaan opettajia opettamaan.

Etenkin Tamminen! Asiat valmiiksi mietittyinä ja siten sanoitettuna, että tyhmempikin ymmärsi. Erehdykset myönnettiin ja oikeaan osuneista ennustuksista oltiin ylpeitä.

Loistavasti on edistytty Pekka Tiilikaisen lorotuksista ja Paavo Noposesta, joka oli niin paljon Mertarantaakin nopeakielisempi, että hän oli selostanut Pallokentän ottelun loppuun ja oli kolmosen raitsikassa Runeberginkadulla kotimatkalla kohta ensimmäisen puoliajan päätyttyä.

Martti Jukolan myytti romahtaa, jos kuuntelee hänen selostuksiaan, esimerkiksi kuuluisaa Berliinin vuoden 1936 10 000 metrin juoksua. Jukola oli filosofian tohtori. Se jotenkin kuului äänestä. Hän ei viitsinyt ottaa tilannetta hallintaansa.

Voisin kukaties tunnustaa kuunnelleeni nuoruusvuosinani joskus salaa, miten eläkkeelle siirtyneen korkeimman oikeuden presidentin isä Enzio Sevón selosti urheilua.

Meinaan, oli eroa.