Veli, setä, toveri

Tämä muistelma on julkaistu tässä blogissa kolme vuotta sitten. Käytin sitä lauantaina, kun kävin pitämässä esityksen Lappeenrannan Rakuuuunamäellä.

Finnin Toivo, talollinen Kauhavan kunnan Ylikylän kylästä, oli hänkin ennen sotia Lappeenrannassa opettelemassa rakuunaksi.


Harjoituskentällä tuli vastaan kornetti.


"Jumalauta mies! Miksi ette tervehdi!"


Toivo sytytti tupakan, katsoi hetken ja sanoi:


"No terve terve."


Kornetti muuttui marjapuuron väriseksi. Saatuaan hengityksen kulkemaan hän kähisi edelleen tervehtimisestä.


Toivo siirsi holkin toiseen suupieleen, harppasi kohti, tarttui kornettia kädestä ja pudisti.


Kun kornetin ihonväri tummeni entisestään, hyväntahtoinen Toivo selitti:


"Älä yhtään ihmettele. Oon minä ennenkin sanonut köyhille kädestä päivää."

Eilen puheeksi tullut kysymys omituisista puheilmauksista edellyttää myös sanan ”itse” mainitsemista. Etenkin radiossa sanotaan: ”Itse on ole huomannut.” Se tarkoittaa: ”Minä en ole huomannut.”

Äidinisäni tapasi vastata puhelimeen ”Itte”, ja sisän kautta asioivat kysyivät ovella arasti:” Onko itte kotona?”

Perhekunnassamme on esiintynyt mm. Heikki-setä, ikä silloin 20 vuotta, mutta opettajaperheitä ei ehkä lasketa. Uspenskin kuolemattoman teoksen päähenkilö nimitti itseään Fedja-sedäksi lähtiessään maailmalle alle kymmenvuotiaana.

Esimerkki tittelien riittämättömyydestä on sekin Pohjanmaalta. Maaherra Ahlbäck poikkesi virkamatkalla tavoittamaan vanhaa ystäväänsä, kunnanpösöä. Ilkeä renki ilmoitti:” Kunnallisneuvos on sikalassa. Se on se jolla on lätsä päässä.”

Naispuolinen elinkumppania on ollut joitakin vuosia ”muija”, joka hämmensi ainakin minua. En liioin heti ymmärtänyt sanan ”äijä” uutta positiivisuutta.

Tavallisin elinkumppanin nimitys seurassa on ”toi”. Suomalainen hellittely, jonka täsmällistä vastinetta en tunne muista kielistä, on ”meidän”. Alle 40-vuotiaat häkeltyvät herkullisesti, kun sanoo seuraan tullessaan: ”Mitäs meidän Olli.” Tuttavapiirissä perheenjäsen voi hyvinkin olla ”meidän” sejase. Eikä Isä tai Äiti taivu.

Mietimme pitkään Carl Larssonin hienon kuvateoksen nimeä – olin suomentanut sen. Päädyimme titteliin ”Minun isäni”. Vaihtoehto olisi ollut ”Meidän isä”. ”Meidän äitimme” kuulostaisi pingotetulta verrattuna puhekieliseen muotoon ”meidän äiti”.

Kerran luin kiihkeän kirjoituksen, jossa väitettiin, että ”iskä” on Kymenlaaksosta kieleen hiipinyt hirveys. Todellisuudessa iskä ja äiskä ovat ainakin äänteellisesti aivan kaakkoismurteiden mukaisia. Mutta keskenkasvuisilla on tietenkin ongelmia samanmielisten seurassa. En oikein keksi yhtä mukavaa sanontaa kuin ”my old man” – ”isäukko” tulee lähelle.

Itse olen jo ”old-timer” – vaari, paappa, gubbe.

Luulin kauan, että ”stara” tulee venäjän kielestä ja tarkoittaa vanhaa, kunnes ymmärsin, että se onkin englantia, ja viittaa tähteen, star.

Surullista.

Käytöstä jäävän sanan ”toveri” panin otsikkoon tähdentääkseni että toveri on joku, joka ei ole herra. Venäjässä tämä saattoi olla erikoisen iso ero, mutta hyvinkin pian toveri-sanan liittyivät virkanimikkeet – toveri komissaari.