Sä, kaveri

Myös kielitaitoni on naavoittunut. Ranskaa lukiessa puhutteluissa viehättävät sekä verbimuodot että sanat, joita on paljon.

Suvussa muisteltiin vuosia lasteni ranskalaisten ja suomea puhumattomien serkkujen huutoa, kun Kompan vanha Janne sattui molskahtamaan laiturilta jotain kunnostustyötä tehdessään:”Äiti! Monsieur putosi veteen , ja lakki ui kuin laiva.”

Leig G.W. Perssonin detektiiviromaanissa esitetään vanhus, joka aidosti hiiltyy, että poliisi puhuttelee häntä epäkunnioittavasti eli teitittelee. Ja varmasti aidoissa repliikeissä nuori poliisi sanoo vanhemmalle esimiehelleen:” Oliko päälliköllä vielä muuta?”

Suomesta tuo kolmas persoona on kai kulunut vähiin. ”Soittaako Manta Mantoliinia?”

Kouluvuosieni useimmin kuultu lause meni kuitenkin tuon mallin mukaan:” Olisko opettaja hyvä ja antais anteeksi kun mä myöhästyin.”

Nykykielessä on kai englannista tullut taipumus karttaa passiivia. ”Kun sä peset käsiäsi, sulta voi tipahtaa saippua.” Tarkoitus on sanoa, että kun pesee käsiään, saattaa pudottaa saippuan.”

Ilmaisu on hauska, koska ”sinä” tarkoittaa ”minä” tai ”kuka tahansa”.

Vastapuolue, vastustaja tai vihollinen on johdonmukaisesti ”kaveri”. Joka urheiluruudussa arvaillaan, että kaveri antaa tai antoi kovan vastuksen.

Olisiko tämä puhetapa, joka minun korvissani on mielin kielin puhumista, samaa perua kuin vähättelyn väistyminen. Samaiset urheilijat saattavat sanoa: ”Tunsin että nyt menee putkeen ja kaverilla ei ole mitään mahdollisuuksia.”

Itse oppimani suomalainen etiketti edellyttää, että kun joku huomaa esimerkiksi ilmoitustaululta saaneensa tentissä mielettömän hienot pisteet, tapausta on väitettävä painovirheeksi tai merkityksettömäksi sattumaksi, josta asianomainen itse ei voi olla mitenkään vastuussa.

En puhu vain itsestäni. ”Menihän se”, sanoo nuori henkilö päästyään esimerkiksi tiedekuntaan niin hirveällä pistemäärällä, että vielä jää metri ilmaa väliin.

Joillekin ihmisille on opetettu, että sana ”minä” on ruma ja sopimaton. Esko Aho tuntuu olevan itselleen ”allekirjoittanut”. Olisi hauska tietää, mitä hän on allekirjoittanut, ehkä sopimuksen paholaisen kanssa.

Joku toinen on omassa puheessaan itselleen ”meikäläinen”.

Karjalan ja muinaiskarjalan ”mie” ja ”sie”, ”myö”, ”työ” ja ”hyö” ovat evakoista menestyneimpiä. Pronominista ”hää” en ole varma. Tapani Lehtinen esittää mainiossa kirjassaan ”Kielen vuosituhannet” kartan, jonka mukaan ”mie” kattaa Kymenlaakson, Karjalan ja puoli Savoa sekä lisäksi laajan alueen peräpohjolassa, Länsi-Lapissa.

”Enhän mie mittää, mut häähää”, sanotaan poliisille edelleen Lappeenrannassa.

Savolaismurteissa sanojen ”minä” ja ”mie” raja kulkee Savonlinnassa mielenkiintoisesti keskellä erästä katua. Valitettavaa sekoittumista on tapahtunut, mutta nämä kaksi esiintyvät ristiin, ja yleisvaltakunnallinen ”mä” ymmärretään tietysti kaikkialla.

Jopa Esko Ahoa täytyy ymmärtää. Uskontojen historia viittaa siihen suuntaan, että sana ”minä” on maaginen. Jumalan nimen turha lausuminen kielletään kipakasti Kymmenessä käskyssä. Tämä voisi liittyä jotenkin etäisesti siihen, että kuten jumalalla, ihmisilläkään ei ole nimiä. Heille annetaan erilaisia nimiä, jotka ainakin eurooppalaisissa kulttuuripiirissä toistavat vähiä esikuvia.

Ihmisellä ei ole omaa nimeä. Hänet on kastettu (nimetty) jonkun kaimaksi. Varastettu onni on parempi kui oma.