Vapaa, vakaa, vakava

Kuvassa on Suomen iso valtakunnan vaakuna, joka onneksi hylättiin 1936. Käytössämme on hallitsijasuku Folkungain leijona ja joukko heraldisia ruusuja, jotka eivät merkitse mitään.

Kukaties kielenkäyttö on hiukan muuttunut. Tätä nykyä erilaisten ihmisten tila on sairaalasta annetun tiedon mukaan vakava mutta vakaa.

Tämä vaatii hetken miettimistä.

”Vakava” tarkoittaa muun ohella toisaalta hymytöntä, toisaalta huolestuttava. ”Vakaa” tuo mieleen aerodynamiikan. Jos lentokone vaeltelee lentäessä, kuten neuvostoliittolainen Tsaikka, pyrkii muljahtamaan eli sakkaamaan siipi edellä, kuten harjoitushävittäjä Pyry, tai pyörähtämään nousussa, kuten Messerschmitt, se ei ole vakaa.

Nimitykset ”vakava musiikki”, ”vakava kirjallisuus” ja ”vakava ohjelma” näyttävät vanhentuneen. Silti esimerkiksi lausunto, jonka mukaan Kemppinen ei ole vakavasti otettava tiedemies, on loukkaava, koska se on tosi.

Virkoja hakee usein kolme henkilöä ja joukko ei vakavasti otettavia ihmisiä.

En nyt muista, olenko tullut tunnustaneeksi, että ammuskelin minäkin nuorempana pistoolilla. Se oli sellaista aikaa, jolloin vanhin poika kiinnostui aatteesta; hänestä tuli lyhyessä ajassa paikkakuntamme ruotsinkielisen ampumaseuran eli siis skytteföreningin pistoolijaoston puheenjohtaja. Jaostoon kuuluin jäsenenä ainakin minä. Muisti pätkii; en ole varma, oliko muita.

Käytettävissämme oli kuitenkin pistoolirata, joka suoraan sanoen sijaitsi Hangon tien varressa. Oli helppo nähdä, että kysymyksessä oli entinen suojeluskunnan harjoituspaikka.

Jos olisin nuorempi ja pontevampi, saattaisin hyvinkin vielä viehtyä mutta nyt varmaan ilmapistooliin. Siihen aikaan ammuimme pienoispistoolillla, cal. .22, ja minulla oli ilo käytellä käsiini joutunutta asetta, joka oli tarkoitettu olympia-ammuntaan.

Kävimme myös varuskunnassa harjoittelemassa ja pikku kilpailuissa ampumassa isopistoolilla; pojalla oli se sellainen Sako, johon on vaihtopiiput, ja minulla 9-millinen automaattipistooli.

Harrasteen henki oli käden vakaus ja keskittyminen. En koskaan oppinut. Aika usein ammuin pari kymppiä, pari ysiä, muutamia valkoiselle ja jopa ”kärpäsiä”. Etenkin varuskunnassa oli rasittavaa, kun vieressä seisoi joku alaikäinen kersantti, jonka kädessä ase istui kuin puun oksassa, ja tauluun tuli reikiä keskelle.

Totta puhuen nämä pistooleihin liittyvät murhenäytelmät ovat vieneet viehätyksen hommasta.

Eikä käsikään ollut riittävän vakaa.

Silhuettiampujia ja hiekkakuopan sankareita halveksimme kuitenkin joukolla, ja samoin kovin karkeita kaliipereja.

Mutta oikeasti hienoa oli kaksikymmentä – kolmekymmentä vuotta sitten, kun minulla oli tässä omalla tontilla 90 metrin jousiammuntarata. Se oli hieno harraste, koska kilpajousi on huomattavan jäykkä, ja vakaus oli löydettävä lihasjännitystä vastaan.

Siinä urheiluharrastuksessa oli aitoa pahanteon iloa, kun nuoli mätkähti etäältä tauluun.

Harraste hiipui osittain siksi, että niittämisestä huolimatta ainakin puoli aikaa meni nuolien etsimiseen. Ette uskoisi, miten ovelasti läheltä taulun ohi ammuttu nuoli osaa piiloutua. Käytin sellaistakin temppua, että maalasin nuoliin fluoresoivalla valolla renkaat ja kävin illalla taskulampun kanssa etsimässä.

Huomaan että tämän muistelman aiheuttaa kauden alkaminen – juuri nyt on se aika vuodesta, jolloin tarvikkeita ruvettiin kunnostamaan.

Muuan kiinnostunut henkilö kysyi taannoin, miksi keskiajalla Agincourtissa Englannin jousimiehet tekivät selvää Ranskan jalkajousta käyttäneistä sotilaista, vaikka jalkajousi on paljon parempi laite. Vastaus on selvä – nopeus. Jalkajousella ampui yhden nuolen samassa ajassa kuin pitkäjousella kymmenen. Ja vastauksen toinen osa: pitkäjousi on niin vaativa ase, että siihen on oikeastaan kasvettava. Kuninkaan jousimiehet eivät olleet mitään turhaa joukkoa.

Mainitsemissani aseissa ja sotilaskiväärissä lisäksi (7.62 Pystykorva) on hermostuttavan epädemokraattinen piirre. Monet ovat luonnostaa hyviä eli heillä on hermoa ja vakautta. Suurin osa on tavallisia tai surkeita. Harjoittelu ei tee mestaria. Korkeintaan pääsee poropeukalon kirjoista.