Gdanszsig

Romaanikirjallisuuden salaisuus on yksinkertainen. Muistikuva on paljon parempi ja yksityiskohtaisempi kuin näkökuva.

Günther Grassin Danzigissa (1920-1945) on paljon enemmän yksityiskohtia kuin nykypäivän kaupungissa, jonka nimi on Gdnask.

Tänäkin päivänä vakavasti otettavan, filmiä käyttävän valokuvauskoneen kuvan erottelukyky eli resoluutio on kymmenkertainen verrattuna hyvän digitaalikameran tuottamaan. Oikaiskaa minua, jos muistan väärin, mutta muistelen että ilmakuva Leican klassikkolinssillä (Elmar tai vastaava) olisi tiffinä tallennettuna jotain 100 megaa. Eikä ole näitä ristiin heijastuksia, joiden takia digikameroissa resoluutio kostautuu kohinana.

”Peltirumpu” on yksi niistä lukiovuosien kirjoista, joka teki kertakaikkisen vaikutuksen. Tunsin Aarno Peromiehen, joka ei kukaties ollut ihmisenä kaikin ajoin vakaa, mutta mainio suomentaja. Siksi Oili Suomisen uusi suomennos herätti mielenkiintoa: miksi.

En tiedä vieläkään. Kumpikaan suomennos ei ole ongelmia vailla. Jospa Grass, joka vanhoilla päivillään on itse saanut oman nuoruutensa kintuilleen, on pitänyt ajatusta hyvänä.

Miksi Otava on käyttänyt niukoiksi väitettyjä käännösrahoja tähän, sitä en osaa arvailla.

Oili Suomista pidän yhtenä etevimmistä kääntäjistämme. Satun muistamaan, kun Grassin ”Der Butt” ilmestyi, ja se arvioitiin Otavassa kummalliseksi ja etenkin mahdottomaksi suomentaa, siinä kuin on kielikerroksia suunnilleen muinaispommerista alkaen.

Otin itse asian jostain syystä niin virkaintoisesti, että luin kirjan silloin alkukielellä, enkä vastustanut ratkaisua. Se oli virhe.

Grass siirtyi sitten Tammelle, ja ”Kampelasta” tuli Oili Suomisen kääntämänä menestys.

Jottei kukaan, kaikkein vähiten Suominen, tykkäisi huonoa, sanon kiireesti, että käännöksiä on tehtävä uudelleen. Tämän käsitin viimeksi ryhdyttyäni lukemaan Pevearin ja kumppanin Tshehov-englanninnoksia oltuani aivan tyytyväinen niihin vanhoihin, jotka tekijänoikeussuojan päättymisen takia löytyvät Gutenbergista ja eräistä muista verkkolähteistä.

Tätä ilmiötä en osaa selittää, koska en usko, että käännösten taso paranisi huipullakin. Lisäksi meillä on kerta kaikkiaan lukkiutuneita käännöksiä, kuten T. S. Eliotin ”Autio maa”, jonka äkkiä kootussa kääntäjäryhmässä oli muistaakseni mukana myös Peromies. Suomennos on heikonlainen eikä ainakaan tee oikeutta Eliotille. Siitä minä viis välitän, koska Eliotin kuivan julma runoilijan laatu ei ole omaan makuuni, toisin kuin Pound, joka hulluimmillaankin on jotenkin sytyttävä.

Kommenttien innostamana sanoisin ilkeästi sellaisille kustantajille, jotka ehkä tätä lukevat, että tietyt vanhemmat ei-vakavat kertojat kannattaisi ottaa uudelleen suomennettavaksi. P.G. Wodehousen valtavaa tuotantoa käännettiin jo ennen sotia enimmäkseen aivan kelvottomasti.

Ettei olisi niin, että television runsaat viktoriaani-sarjat olisivat totuttaneet suomalaisen yleisön sellaiseen kieleen, joka tekisi Wodenhousen ymmärrettäväksi. Kirjailijana hän kuuluu samaan laumaan kuin Evelyn Waughn ja Anthony Powell – yläluokan hullutusten kuvaajiin. Ehkä hän todella kirjoitti liian paljon, koska kaavamaisuus häiritsee välillä. Muttamutta…

Ja miten olisi Jules Verne? Minunkin poikavuosieni suurimpia elämyksiä oli ”Salaperäinen saari” ja tietysti Kapteeni Nemo, Kapteeni Grantin lapset, Maasta kuuhun, Tsaarin kuriiri… ”Maaiman ympäri 80 päivässä” ei ole suosikkini, eikä elokuvakaan ollut ihmeellinen, mutta sattuneesta syystä se tuli katsottua erään silloin nuoren henkilön kanssa joitakin kymmeniä kertoja erään silloin hyvin nuoren henkilön kanssa.

Katselin ja tilasin Ranskan Amazonista samassa lähetyksessä kuin erään, jota käyttäen ajattelen lyödä teidät, lukijat, ennen pitkää ällikällä: Maigret.

Minulla on vahva muistijälki siitä, että Simenon osasi yhdistää romaanin ja poliisiromaanin. Siitä on kuitenkin joitakin vuosikymmeniä aikaa, kun niitä viimeksi vilkuilin. Aika verestää.

Oli muuten tiettävästi mahdoton ihminen, tämä Simenon. Mutta kova piippumies. Kuten myös Maigret.