Poliisiromaanin teoriasta

Amerikkalaisessa perinteessä toiminta hallitsee. Brittiläisessä perinteessä arvostetaan juonen mutkikkuutta ja ratkaisun taidokkuutta. En ole näiden kummankaan perään. En liioin ratko ristisanatehtäviä.

Ranskan perinteen voi huoleti aloittaa Dumas’ta, mutta heillä oli dekkarin ja fantasiatarinan puolella omat mestarinsa yli sata vuotta sitten. Sankareista kuuluisin oli Maurice Leblancin Arsène Lupin, mutta ehkä merkittävin oli 1860-luvun Rocambole, joka on tarttunut kieleen samalla tavalla geneerisesti kuin Gargantua.

Belgialainen Georges Simenon aloitti Maigret-kirjat jo 1920-luvulla. Niitä ilmestyi yli 70. Simenon on tällä hetkellä meillä poissa muodista. Kävin katsomassa kirjakaupassa. Maigreteja löytyy Helsingistä alkukielellä kymmeniä eri niteitä.

Simenonin kirjoja on kuulemma myyty kaikkiaan yli puoli miljardia nidettä.

Suomessa Maigret’n mainen oli merkillisen hyvä. Niitä lukivat akateemikkojen rouvat ja rehtoreiden emännät jo silloin kun kaameiden salapoliisiromaanien lukemista pidettiin merkkinä henkisestä vajavuudesta.

Omin korvin olen kuullut Tuomas Anhavan, Veijo Meren ja Paavo Haavikon sanoneen, että Simenon oli sekä romaanin rakenteen että tyylin kannalta ideaali. Tästä asiasta ei pidetty kovin suurta ääntä, mutta miettikääpä hetki. Marja-Liisa Vartio taisi olla Simenonin avoin ihailija. Ei-Maigreteista esimerkiksi ”Kirje tuomarilleni” on edelleen erittäin arvostettu.

”Maigret näytti äkkiä tulevat raskaammaksi ja tukevammaksi. Hän piti toisella tavalla piippua leuoissaan ja poltteli sitä lyhyin imaisuin ja pitkin väliajoin ja katseli ympärilleen melkein kuin kyräillen, tosiasiassa sen vuoksi että hänen sisäinen ajatustoimintansa vei hänen koko huomionsa.

Tämä merkitsi itse asiassa, että draaman henkilöt olivat nyt lakanneet olemasta hänelle käsitteitä, pelinappuloita tai sätkynukkeja ja tulleet jälleen ihmisiksi.

Ja Maigret tunsi olevansa näiden ihmisten nahoissa. Hän paneutui itsepäisesti heidän asemaansa.

Täytyihän olla mahdollista ajatella, elää ja kärsiä se, mitä nämä ihmiset olivat ajatelleet, eläneet ja kärsineet.

Jokin yksilö oli määrättynä elämänsä hetkenä, tietyissä olosuhteissa, tehnyt niin ja niin, ja nyt oli vain kysymys siitä, että asettumalla hänen asemaansa saattoi saada oman itsensä syvyyksistä esille samat vaikuttimet. Ratkaisu oli silloin valmiina kuin tarjottimella.” (Maigret New Yorkissa).

Tämä on vastaus. Ei Simenon ollut mikään humanisti eikä pienen ihmisen puolustaja. Hän oli aika kammottava egoisti, ja hänen vaiheissaan varsinkin sotien aikana on jaksoja, jotka eivät näytä kestävän julkisuutta.

Mutta – tuo äskeinen pitäisi kirjoittaa näyttelijän tekniikan kirjoihin ja opettaa teatterikorkeakoulussa.

Tosin asia on täsmälleen sama kuin Stanislavskin tekniikka, siis se, jonka Tshehov opetti Stanislavskille. Siten se on idealtaan sama kuin method acting.

Näytelmä – Strindbergin ja Tshehovin ajasta alkaen – ei perustu ”dramatiikkaan”, vaan dramaturgiaan, ja taas dramaturgia toteutuu hyvin jäsennetyllä ihmisten asioiden esittämisellä.

Romaaneista jotkut ovat kätketysti omaelämäkerrallisia. Kirjoittaja on hajoittanut itsensä useaksi henkilöksi. Jotkut romaanit ovat ajatusten julistuksia. Henkilöt on rakennettu ajatusten ja niiden torjunnan puhetorviksi.

Ja sitten on oikeita romaaneja.

Eri vaiheissa kirjailijat ovat hurahtaneet Freudiin, joka kuitenkin oli vahvimmillaan yksilön ymmärtäjänä. Toiset ovat haksahtaneet Marxiin, joka oli viisas mies, mutta hänen kiinnostuksensa ja työkalunsa koskivat kokonaisia yhteiskuntia.

Simenonin tyyppisessä romaanissa kohteen on ”ensemble”, hyvin rajallinen ihmisjoukko, jossa ihmiset vaikuttavat toisiinsa ja kokevat asioita. Tyypillisesti lukijan tai katsojan vastaanottokyky sulattaa 4 – 6 keskeistä henkilöä. Romaanissa taituri saa mukaan 10 – 12 ihmistä, ja lisäksi voi tehdä temppuja, esimerkiksi kertomalla sukupolvista tai vaihtamalla kerta kaikkiaan maisemaa (”Maastamuuttajat”). Pikareski kestää vaikka sata henkilöä, koska pikareski ei kuvaa muutosta vaan muuntelee tapahtumia. Pikareskin pohjalla ovat Don Quijote, Simplicissimus, Svejk.

Ranskalaisetkin ovat huomanneet, että Mankellin Wallander on Maigret’n suora seuraaja. Vertaus tulee osoittaneeksi, että draamallisen tekstin edellyttämä keskittäminen on esi-isällä paremmin hanskassa kuin perillisellä.