Toisen historia

Kun monien yliopistojen professori, jesuiitta Michel de Certeau oli kuollut haimasyöpään 1984, kirkossa oli saattoväkeä yli 400 henkilöä, etenkin maan hengenelämän supertähtiä, jotka eivät vielä tienneet, että vainajan esiin nostama ”kokeellinen mystiikka” ja yliopistoihin palannut uskontojen ja uskomusten historia osoittautuisivat äärettömän tärkeiksi. On sanottu, että harvemmin näkee, varsinkaan kirkossa, niin paljon ihmisiä, jotka vihaavat toisiaan.

Vainaja oli tuonut väkevästi esiin arkipäiväisyyden historian, josta ”arjen historia” ei ole hyvä käännös. Puhe on näet suurelta osin alitajuisista keinoista, joita käyttäen ihminen salametsästää elämänsä päivät instituutioiden omimilla alueilla.

Tämä on se sama oivallus, jonka Tshehov (anteeksi) toteutti Sahalinilla. Kohdataan tuhansia toisia ihmisiä ja ihmetellään, miten he kestävät hengissä. Tietysti jotkut heittäytyvät vetämättömiksi, jotkut tappelevat kahleet helisten ja jotkut turvautuvat juoniin, petoksiin, rikoksiin.

Omistajat virittävät ansoja pystyttämiensä aitojen sisäpuolelle saadakseen kiinni yrityssalaisuuksia vuodattavat työntekijät, musiikkia laittomasti kuuntelevat verkkovieraat (katso: Anhava, ”Kuuntelen, verkkovieras”), toisten liikekeskuksiin pysäköivät, vieraisiin porttikäytäviin virtsaavat.

Tätä de Certeau kutsuu omistamisen strategiaksi.

Ihmisillä eli salametsästäjillä (brocheur) on vastauksena monenlaista taktiikkaa.

Hän käyttää kielikuvana karttaa, jonka instituutiot (valtio, kaupunki, puolueet) ovat määränneet, ja se on suuri ja selkeä ja suorakulmainen. Ihmiset kumminkin keksivät oikoteitä eli näppäinlyhenteitä, kiipeilevät aitojen yli ja jatkuvista kielloista huolimatta syyllistyvät asiattomaan oleskeluun asemalla.

Tein sen itsekin eilen Pasilassa, ja R-kioskin arviolta 18-vuotias myyjätär huomautti kovaäänisesti ja kipakasti, ettei kioskissa saa lukea Foreign Affairs –lehteä. Täytyy ostaa. Ostin. Kuten niin usein ennenkin. Parnasso jäi ostamatta, koska myyjättärellä oli omistajan otteet. Omistaja haluaa hallita tilaa ja mieltä.

Näin siis de Certeau –vainaja (L’écriture de l’histoire; engl. esimerkiksi The Practice of Everyday Life, 1984, 1998, tai The Capture of speech and Other Political Writings, 1998).
Tietyn poliittisen historian ja tietyn muun historian rintama on tuossa. Jotkut kirjoittavat asioista siten kuin asiakirjoissa valehdellaan. Jotkut etsivät toisia ihmisiä ja saattavat päätyä myös kokeelliseen mystiikkaan, kuten de Certeau. Kristevan ja Lacanin ja näiden kaikkien keskustelukumppanina hän osoitti, että eri uskontojen mystiikka on kiellettyä puhetta. Hän osoitti myös, että arkielämän taktiikat ovat tuntemattomiksi jätettyjen ihmisten tukahdutettuja ilmaisuja.

Hänen, de Certeaun, hautajaisissa oli tietysti saapuvilla jesuiittajärjestön ja katolisen kirkon merkkihenkilöitä. Hän oli Ranskan johtavia nimiä ja lisäksi rajattoman vieraanvarainen. Häntä epäiltiin pyhimykseksi. (Sellainen ei missään tapauksessa vetele akateemisissa piireissä.)

Kaikki halusivat muistaa miestä, joka oli soittanut puhelimella muutamia päiviä ennen kuolemaansa monille kiittääkseen ja lopettanut: ”A bientôt” – ”näkemisiin”.

Kaikki pitivät juhlamusiikkia harvinaisen onnistuneena. Soitettiin ruumisarkun kannelta C-kasetilta Piafin laulamana ”Non, je ne regrette rien”. En ole pahoillani mistään… Je repars à zero – aloitan uudelleen tyhjästä.