Tauno, tavis

Tuntemattomasta syystä torstaipäivänä junat ja junasillat olivat täynnä noin 16-vuotiaita tyttöjä, jotka ilmeisesti kaikki olivat menossa serkkujen luo Savoon tai sitten johonkin muualle.

Junassa ei siis voinut tehdä työtä eikä torkkua.

Tavanomaisen kälätyksen seasta mieleen jäi ”luuseri”, joka on siis edelleenkin pahinta maailmassa. Tavallisen miehen tarina on siis surkeinta mitä nuori, estrogeenista päihtynyt naishenkilö kykenee kuvittelemaan. Luultavasti sama koskee vastavuoroisesti poikia, joiden jutut eivät ole yhtä paljastavia, koska pojat niin usein keskittyvät yleiseen uhoamiseen.

Joskus puhuttiin Takarivin Taunosta, jolla ei siis tarkoitettu T. Paloa. Veikko Laville se oli Takarivin Taavi. Mutta Tauno - saksalainen oikeusoppinut erehtyi opiskeluaikoinani luulemaan, että ”Tauno” on jokin merkittävä oppiarvo, koska Lakimies-lehden kannella ilmaistiin toimituskunta, Taunot Suontausta, Tirkkonen ja Ellilä.

Voittajaa tarkoittama ”Vihtori” (Victor) ei näyttäisi palanneen muotinimeksi. Jätän kunnioittavasti harkittavaksi.

Ranskan kirjallisuudessa ”luuseeri” on ”un raté”. Tuon ihmistyypin edustaja oli kauan kaunokirjallisuuden perushenkilöitä, kuten Camus’n unohtumaton Meursault, jonka nimi tarkoittaa minulle ääntämyksen mukaan ”kuolinhyppy”, toisella kielellä ”salto mortale”, tanskaksi Kierkegaard. Raté oli Balzacin ja Zolan suuren mielenkiinnon kohde. Linjaa jatkoi elokuvassa Renoir, josta johtaa suora yhteys Truffaut’hin. Hän tosin oli kiinnostunut myös asetelmasta, jossa tavallinen mies (tai kaksi aika tavallista) kohtaa hyvin epätavallisen naisen.

Venäläisessä proosassa henkilö, joka ei tahdo olla luuseri eikä tavis, vaan on mielestään jotain erikoista, käyttää esimerkiksi sukunimeä Raskolnikov. Myöhemmin tavis-luuserin tarinoita on julkaistu esimerkiksi nimikkeellä ”Ivan Denisovitshin päivä”. Elämänpiiri on erikoinen – se ei kuitenkaan ole Kolyma, vaan jokin eteläisempi, epämiellyttävä saari vankileirien meressä.

Vastaan nyt vielä täsmällisemmin kysymykseen, miksi joitakin kirjoja luetaan uudestaan, moneen kertaan.

Kun luin venäläisiä ensimmäistä kertaa, olin oppikoululainen. Olin lukenut Poika Tuomisen kolme kirjaa ja kuullut sukulaisilta tavallisten ihmisten tarinoita Stalinin ajan Neuvostoliitosta. Sana ”venäjä” tarkoitti minulle kieltä.

Kun luin niitä toisen kerran, muun muassa Tshehovin kirjeenvaihto aukaisi minulle sen tavisten ja luusereiden Venäjän, joka oli kukistunut 1917. Kolmannella kerralla varmaan juuri Dostojevski oli jonkinlainen rokotus silloin muodikasta puhdasoppista vasemmistolaisuutta vastaan.

Kun nyt – tässä voi olla välissä jokin lukukerta, olen näissä askareissa, välissä on tietenkin Vankileirien Saaristo ja kaikki se, minkä nyt tiedän Saksasta, Neuvostoliitosta ja Kiinasta.

Saksalaiset olivat, kuten jo Grimmin veljekset ja Goethe ennakoivat, taitavia tekemään vihamiehistään hirviöitä. Venäjällä sitä vastoin tapaamme Dostojevskin ja Tshehovin (Sahalin, monet novellit) henkilöt Solzhenitsynin ja muutamien muiden teoksissa.

He ovat tavallisia ihmisiä. He ovat luusereita. Tiettävästi he katosivat jonain yönä junan kolkkeeseen, eikä heistä ollut turvallista puhua sen jälkeen.

Näiden asioiden jälkeen, kun maailmalla jatkuvasti ojentelevat luisia näppejään kohti valtaa samat kiipijät, jotka eivät tahdo olla luusereita, nämä kuvaukset lukee toisin silmin.

Ranskan suuren kirjallisuuden synti oli myötätunto.

Parhaat venäläiset kuvaavat itseään ja kaltaisiaan jotenkin raa’alla tavalla, joka taitaa olla ainoa rehellinen tapa.

Lukemisesta jää sellainen tunne, että on syytä olla kompastelematta. Joku voi äkkiä kiskaista maailman altasi.

Karamazovin veljekset elävät ja voivat hyvin, mitä nyt joku on hirttäytynyt ja joku kantaa kahleita.

Suurinkvisiittorin viitan alta me tulemme, luku- ja kirjoitustaitoiset lakimiehet, rokotetut ja muutakin opillista sivistystä saaneet.