NN., S:n piirikunta

Joitakin viikkoja mietittyäni tajusin viimein, mikä on Tshehovin taika. Sen olin käsittänyt jo ennen, ettei hänellä ole tyyliä. Häneltä siis puuttuu kirjallinen tyyli, vaikka hänen kirjoittamansa tekstin tunnistaa vähästäkin.

Joku ystävällinen ihminen kysyi Dostojevskin suuruudesta, varmaan viitaten kautta rantain ”Rikoksen ja rangaistuksen” tiettyyn jankuttamiseen. Vastasin kai, että Dostojevski kirjoitti oopperoita, ja se on hieno taidemuoto. Koneiston ja yleisön takia pieninkin sivellin on kuitenkin puoli kyynärää leveä ja painaa ties mitä. Ooppera on isojen viivojen taidetta.

Katselin hakuteoksista kirjallisuuden modernismin sellaisia määritelmiä, jotka opiskelijan on tiedettävä tentissä. Näkökulman ja perspektiivin vaihtelu, aikahypyt ja takautumat, pirstottu muoto, irtautuminen perinteisestä kerronnasta, usein palaavana tunteena hämmennys tai tuskaisuus tuntemattoman, liikkumattoman mutta sitä uhkaavamman tulevaisuuden edessä. Ali- ja ylitajunnan narrinpeli. Puheiden ja tekojen ristiriitaisuus.

Tshehovin takia en koskaan halunnut opetella venäjää hyvin, vaikka olisin sen muutoin voinut tehdä. Aavistin että Tshehovia saa kääntää huonostikin; ei hän siitä kärsi.

Itse asiassa etenkin Konkan suomennokset ovat oivallisia.

Tshehov puhuu jossain määrin henkilöittensä äänellä, ja hän kirjoittaa eri kieliopilla keväästä ja syksystä. Kun juttu alkaa NN. S:n kuvernementissa, joulukuun 13. päivänä…” lukija arvaa jo, että kohta tulee sotilaita. Sotilaat aloittavat varmaan ostoslistansakin noin, tilannekatsauksen tavoin – sijainti, paikka, aika.

Kun hän kirjoittaa piispan kuolemasta tai pojan ripille pääsystä, lauseissa on suitsutuksen ja kevään tuoksua ja kirkkorakennuksen kiireettömyyttä.

Tshehov oli kirjallisuuden ensimmäinen modernisti. Perinteisesti tuo sija on annettu Knut Hamsunille (”Nälkä”, 1890), mutta kun Hamsun kirjoitti, Tshehov oli jo ottanut uuden kirjallisuuden käyttöönsä ja julkaissut kymmeniä ennennäkemättömiä novelleja.

Tulevaisuuden uhka ja neuvottomuus tuon tulevaisuuden edessä on Tshehovin teema, jonka stalinismi väänsi väkisin kuvauksiksi "yläluokan" joutilaisuudesta, laiskuudeta ja typeryydestä. Mutta aivan samanlaisia Tshehov kirjoittaa alaluokasta.

Modernismi kuvastossa perusuhka on usein kaupunki, byrokratia tai ajan ajattelematon valuminen. Tshehovin uhka on hänen suuri rakkautensa: aro. Hänen tarinoissaan ei ole juurikaan metsiä. Välillä tukehduttavan yhdenkaltainen ja loputon aro tuottaa tuskaa. Metsän sijalla on yksittäisiä puita - joita hän istutti sekä todellisuudessa että teoksillaan.

Hän oli ennen kuolemaansa (1904) hyvin kuuluisa kirjaiija Venäjällä ja pian muuallakin. Rahaakin tuli. Näytelmiä juhlittiin. Moskovan taiteellinen teatteri (Stanislavski) oli saanut ensimmäiset suuret menestyksensä Pariisissa, ja ennen pitkää, Tshehovin menehdyttyä ennenaikaisesti eli 44-vuotiaana vuonnan 1904 tuberkuloosiin, sekä näytelmät että novellit tunnettiin ympäri maailmaa.

Tshehov ei saanut kirjallisuudessa seksiä yhtä helposti kuin elämässä. (Hänen ympärillään parveili naisia vaivoiksi asti.) Ymmärtäjiä riitti. Hän notkui Krimillä Tolstoin ja Gorkin kanssa, ja piti yhteyttä mm. Rahmaninoffiin ja Shaljapiniin. Hän tunsi läheisesti taidemaalareita - mutta oikeastaan hän ei välittänyt ulkomaalaisista eikä heidän hankalasta kielestään. Haeskelen edelleen tietoa, missä määrin hän kykeni lukemaan ranskaa ja saksaa. Epäilen että se oli aika heikkoa.

Tämä modernisti- ajatus selittää myös Tshehovin harjoittaman oman itsensä vähättelyn. Hänhän oli sitä mieltä, että hänen kirjoituksiaan luetaan ehkä seitsemän vuotta. Sitten ne unohdetaan. Toisin sanoen hän tiesi kirjoittavansa eri lailla. Hän ei "kuulunut" mihinkään.

Modernisti tai ei - asialla ei ole sinänsä väliä. Mutta modernismi on yksi nimi ajanjaksolle, jonka aikana lennettiin ilmattoman avaruuden halki ihmisen pimeälle puolelle.

Uranuurtaja oli kosmonautti, akateemikko, lääkäri ja kirjailija A. Tshehov.