Kähvelletty kirje

Nimeän professori Mäntylän todistajakseni siitä, että toimitin joululahjaksi täydellisen, osittain kaksinkertaisen kokoelman Edgar Allan Poen tuotannosta.

Pamputettuna tunnustan huomanneeni Wikipedian päivän sivulta, että eilen 19.1. tuli 200 vuotta Poen syntymästä. Toistamiseen pamputettuna myönnän todeksi, että näin arvostamani Ackroydin uuden Poe-elämäkerran Akateemisessa, mutta Hayesin The Cambrdige Companion to E.A.P. on omistuksessani entuudesta.

Olen neuvonut muitakin välttämään klassikkoja ja lukemaan pakon eteen pantuna opiskelijoille tarkoitetun vihkosen, jossa on juoniseloste ja pakolliset sanat (pim, pam ja pom, jossa Poe pimmisti, pammisti ja pommisti pimmaa, pammaa ja pommaa pimmin, pammin ja pommin).

”The Purloined Letter on oivallinen, unohtumaton ja yllättävä tarina, jossa Poe ovelasti, taidokkaasti ja omaperäisesti keksii, kehittelee ja ratkaisee juonitarinan ja perustaa, viimeistelee ja kyseenalaistaa kertojaongelman, uskottavuuden ja kaksoisolennon kysymyksen.”

Kyllä tuo kävisi jo tenttivastauksesta.

Herrasmies-salapoliisi Dupin – lajinsa ensimmäinen edustaja maailmankirjallisuudessa – on sama henkilö kuin tarinan rikollinen, ministeri D-. Tai kaksoisolento tai veli. Joka tapauksessa sankarietsivä ja rikollinen kytkeytyvät yhteen kuin siamilaiset kaksoset. Ei ihme, että joukko psykoanalyytikkoja ja lisäksi Jacques Lacan ja Derrida innostuivat juuri tästä.

Poen novelli on ensimmäinen parannus Sofokleen ja kumppanien keksimään Oidipus-teemaan: murhaaja olet sinä; kohtaloasi et voi kiertää.

Poen modernistinen ja periamerikkalainen versio sanoo: kohtalosi voit välttää kielimällä muista ja myymällä omantuntosi rahasta. Etsivä Dupin ottaa suuren palkkion rikollisen kiristäjän paljastamisesta.

Poe ymmärsi 125 vuotta ennen Marshall McLuhania, että väline on viesti. Hän teki itsestään taideteoksen. Hän oli ensimmäisiä, joka mediaan eli sanomalehtiin tukeutuen piti järjestelmällisesti huolen siitä, että hänen huono maineensa levisi ja että uusia häväistysjuttuja hänestä riitti.

Asetelma liittyy tekijänoikeuteen. Poesta tuli kuuluisa ”Korppi”-runolla eli erittäin perustellusti. Palkkiota hän sai siitä muutaman dollarin brutto. Muutamat henkilöt, joilla oli valmiiksi rahaa (Cooper) ansaitsivat kirjoittamalla.

Kirjailijaveli Griswold julkaisi Poesta muistokirjoituksen ja sanoi, että kuolemantapausta ei sure usea.

Poen elämä on täynnä ristiriitaisuuksia ja usein hän luultavasti aivan tietoisesti tärveli omaa uraansa, jota hän toisaalta niin kaipasi. Vaikka James Fenimore Cooper saavutti kieltämättä suurta kuuluisuutta, Poe oli kuitenkin Yhdysvaltain kirjallisuuden ensimmäinen kaikkein kovimman luokan kirjallinen nimi – kiitos Charles Baudelairen, joka sekä käänsi että suuresti ihaili häntä. Ja käännöksiä riitti – vaikka ”goottilaisen kertomuksen” oli kehittänyt komeuteensa jo E.T. A. Hoffmann (ja Grimmin veljekset ja miksei myös H.C. Andersen).

Cooper ja Poe keksivät sen amerikkalaisen mielikuvamaailman, jonka Hollywoodin ja television ansiosta tuntevat kaikki: erämaa-pioneerin häijyläisten armoilla mutta näiden kukistajana ja oikullisen, persoonallisen ja hiukan hullun lainjakajan.

Keksinnöt tehtiin ennen Sisällissotaa ja Villiä länttä.

Griswoldin kuvaus Poesta on hämmästyttävän samanlainen kuin kertomus kunnanhoidokkina hoipertelevasta Aleksis Kivestä – ahdistunut sielu, käsittämättömästi kävellessään höpisevä mielipuoli ja kurja viinan juoja, jota oli luultu muka kirjailijaksi.

Runoilija ja professori Ahlqvist kirjoitti ja julkaisi Kivestä heti tämän kuoltua runon:

”Runoilijaks’ ma ristittiin, / Sanottiin shkaespeareksi. / Verraksi Väinön väitettiin; Muut’ en ma ollut kuitenkaan / Kuin taitamaton tahruri / ja hullu viinan juoja vaan.”