Vakka ja kansi ja klapsahdus

(Kuva olympiavuodelta 1952)
Kyynisyys on tyhmää koska se on mekaanista. Ihanteellisuuden arvostaminen on jo vähän vaativampaa.

Isäni oli jo ennen hääpäivää 3.10.1943 sitä mieltä, että he sopivat yhteen äitini, kauhavalaisen kauppiaan tyttären kanssa, kuin vakka ja kansi ja klapsahdus.

Suvun perintövitsin mukaan äiti oli joitakin kuukausia, vuosia tai vuosikymmeniä asiasta epävarma, mutta ei se ole totta.

Ihanteellisuus on kuitenkin hyvin nuorten (22 ja 20) ihmisten sota-avioliitto. Olen sen verran nähnyt niitä Äidin arkistoimia kirjeitä, joita on tuhansia, että ihania olivat haaveet ja moitteeton kyky niiden ilmaisemiseen, mutta niinpä otti ja onnistui.

Aivan vakavissani väitän nähneeni kotonani ja lähiympäristössäni erinomaisen sopusointuisia pariskuntia. Sopusointu ei tietenkään tarkoita riitasointujen puuttumista, vaan taitoa purkaa ne pääsävellajiin, joka on tässä tapauksessa Es-duuri.

Omista vanhemmista ja siis perheestä saa kirjoittaa kieli keskellä suuta, koska meillä puuttuu kirjakielestä kohtuullisen leuhkimisen perinne. Isä on harjoittanut koko ikänsä viipurilaista versiota, jota asiaa tuntemattomat ovat oudostelleetkin (tyyppiä ”lompsasta pesee minkä polle aitaa kaataa”), ja eteläpohjalainen uhoaminen ei ole kuulunut meille. Länsisuomalainen omien asioiden ja etenkin omien lasten vähättely puolestaan on aina tuntunut periaatteessakin väärältä.

Mutta paljastan salaisuuden. Isäni menestyi sekä yleisessä että erityisessä katsannossa hyvin hankkimatta pahasti vihamiehiä. Se johtui siitä, että hän oli omissakin silmissään ysi-miinuksen mies. Muistaakseni hän kirjoitti ylioppilaskirjoituksissakin keväällä -44 kaksi lavi ja kaksi ysi minkkaa eli kumua, tosin yksityisoppilaana suoritettuaan tenttimällä lukion sinä talvena.

Siksi hänen ei ole nähdäkseni ollut koskaan vaikea tunnustaa kavereita etevämmiksi. Samasta syystä hänellä ei ole ollut sellaista pyrkyä, jota tarvittaisiin korkeimmille huipuille – ja syvimpiin kuiluihin.

Äiti on puolestaan elävä esimerkki siitä, ettei nuoruus kirkonkylän prinsessana ole auttamatta tie pettymyksiin. Hän on esimerkki sitäkin, ettei maalaiseksi jääminen maalta muutettua ole onnettomuus, ainakaan jos aviomies hoitaa kaupunkiasiat.

Isä ja Äiti asuivat Tapiolan seudulla yhdessä vain 45 vuotta. Tuona aikana äiti ei ruvennut juoksemaan kaupungissa, ei edes elokuvissa, vaikka oli alan ihmisiä. Siihen oli selvä syy – paljon koulua käyviä ja siis huoltoa tarvitsevia lapsia niin että kotona oli kädet täynnä työtä. Sisaruksista nuorin meni täällä etelässä vielä kansakouluun, ja minä olen joukosta ainoa Kauhavalla koko kouluni käynyt.

Ja sen huomaa.

65 vuotta nyt on kumminkin niin pitkä aviossa olon aika, että ei vastaavia ole vaivoiksi asti. Sodan lyhentämättömänä versiona käyneet miehet ovat jo vähissä. Isä meni asevelvolliseksi helmikuussa 1939 ja siirtyi siviiliin joulukuksi 1944.

Kun itse on saavuttanut säällisen eläkeiän, alkaa antaa arvoa myös niille asioille, joista ei pahemmin puhuttu, ja alkaa tuntea tarvetta kokonaisarvioihin.

Oliko meillä Suomessa ”The Best Generation” eli paras sukupolvi? Sanoisin että ei. Amerikkalaista kaupallista kielenkäyttöä. Mutta jatkaisin samaan hengenvetoon, että todella lujille joutuneista suomalaisista nämä, puheena olevassa tapauksessa 20-luvun alussa syntyneet, selviytyivät kerran toisensa jälkeen tilanteista, jotka vaikuttavat myös jälkiviisauden valossa mahdottomilta.

Yksi selitys on se tietty ihanteellisuus, joka minun ikäluokkaani niin kovasti nauratti, kunnes hymymme hyytyi.