Suojattu teos

Tekijänoikeudessa on käsitteellinen perusongelma, jonka osoittaminen voi hiukan helpottaa riitoja.

Jokaisessa alan oppaassa ja tutkimuksessa sanotaan, että suojattu teos on esimerkiksi kirja tai sävellys, kunhan se on omaperäinen.

Tämä on virhe.

Koska laissa ei missään sanota, että suojan kohteena olisi kokonainen teos, lain tarkoittama ”teos” on myös puoli kirjaa eli kaksiosaisen romaanin nide I. Suojan kohde on myös kirja, josta joku on repinyt osan. Suojan kohde on romaani, joka tekijänkin mielestä on jäänyt kesken tai pysähtynyt luonnosasteelle.

Sitaatti on teos, jonka käyttäminen on sallittu ilman tekijän suostumusta.

Jos lainataan niin pieni osa suuremmasta kokonaisuudesta, ettei tuo kokonaisuus erotu, kysymys ei ole edes sitaatista. Jos sitaatin kohde on tunnistettavissa, laki sallii sen erikoissäännöksellä. Ilman sitä sääntöä teoksen osan ottaminen omaan käyttöön olisi tekijänoikeuden loukkaamista. Laki määrää sitaatin rajat välttävän selvästi.

Sitaatti on tekijänoikeuden rajoitus eli tekijänoikeudelle pantu raja. Niitä on monia muitakin. Laissa ei sanota, että toisten teoksista saa ottaa lainauksia. Se on muutenkin selvää.

Vapaasti toista teosta muuttaen aikaansaatu teos on itsenäinen ( 4 § 2). Tämä säännös on oikeastaan tarpeeton. Hyvin suuri osa teksteistä perustuu aikaisempiin kirjoituksiin. Ihminen oppii kirjoittamaan soveltamalla malleja ja esimerkkejä, ja kaikki minkä hän kirjoittaa, perustuu opittuun ja siitä muunneltuun.

Parodia ja satiiri ovat esimerkkejä itsenäisistä muunnelmista. Satiiri on humoristinen tai ivallinen esitys, jolla tuodaan esiin kirjoittajan typerinä, paheellisina tai sopimattomina pitämiä käyttäytymispiirteitä – vain ihminen voi olla satiirin kohde. Satiiri on moraliteetin muoto, koska se antaa ymmärtää, että toisin voisi toimia.

Parodia eli ivamukaelma on usein mutta ei aina satiirinen. Parodia voi tavoitella humoristista tai koomista vaikutusta äkkikäänteellä. ”Kevennys” on aika hyvä nimitys eräille huumorin muodoille.

Muutoin tuo lainkohta on luettava ensimmäisen momentin yhteydessä. Siirtäminen toiseen kirjallisuuden tai taiteen lajiin saattaa tuottaa itsenäisen teoksen. Pelkkä muunnelma on sovitus tai käännös; niihin tarvitaan tekijän suostumus.

Vapaa muunnelma on aikamoinen harvinaisuus – jos ajatellaan kokonaisia teoksia. Jos lähdetään näennäisen ristiriitaisesta väitteestä, että teoksen osa on teos, tämä lainkohta selittyy tyylin käsitteellä. Tyylilajin jyrkkä muuttaminen tekee teoksesta uuden.

Asiateksteissä tyylin sijasta puhutaan funktiosta. Keskinkertainen kompilaatio eli esimerkiksi opinnäytetyö ei loukkaa tekijänoikeutta, vaikka se on silminnähden koottu alan kirjallisuudesta, kunhan uusi teos on läpi kirjoitettu eli on tehty paljon muutakin kuin leikattu ja liimattu. Referaatti on sallittu. Se tarkoittaa selostusta, esimerkiksi yhteenvetoa romaanin juonesta ja henkilöistä. Se on vapaasti aikaisempaan tai aikaisempiin liittyvä uusi teos.

Tämä kaikki tuntuu kai hiusten halkomiselta. Sitä se ei ole, koska tietotekniikassa asia on äärimmäisen keskeinen. Uusi ohjelmia tehdään jatkuvasti, mutta hienoimmassakin uutuudessa on ehkä 80 – 90 prosenttia muualta omaksuttua. Toisin sanoen estetiikan sievä valhe, että nerokas henkilö luo ”tyhjästä” on sekä asiatekstissä että koodin kirjoittamisessa pelkästään naurettava.

Jäljitelmän tunnistaminen, parannusten ja päivitysten ongelma ja vastaavat käytännön syyt ovat pakottaneet suojaamaan lähdekoodia. Ellei sitä ole saatavissa, jäljitteleminen on useissa tapauksissa mielettömän työlästä. Jos se on saatavissa, se käsitetään merkiksi, että koodi on tiettyjen sovinnaissääntöjen mukaan kopioitavissa.

Hyvin karkea peukalosääntö on: jos uusi tietokoneohjelma toimii ja vaikuttaa käyttökelpoiselta, se on todennäköisesti (vapaasti aikaisempaan liittyen luotu) teos, johon ei tarvita lupia.

(Kuten joku arvaa, tämä on pätkä kirjoitteilla olevasta kirjastani Informaatio-oikeuden alkeet, jota kirjoittelen nyt virkavapaana.)