Jeeves kaatui sodassa

P.G. Wodehouse (1881-1975) oli lapsekas hulluttelija, jonka kirjoitelmat eivät ota painuakseen unohduksiin. Nytkin ties kuinka moni on istahdellut katsomaan vuosikymmenien jälkeen televisiosta uusintasarjaa Jeevesin ja Woosterin vaiheista. Ties kuinka moni on taas todennut, miten pahuksen hyvin ne aikoinaan tehtiin ja loistavin näyttelijöin.

Hugh Laurie saattaa esiintyä samana iltana aivan toisenlaisessa sarjassa, ja pari päivää sitten ”Heartbeatin” ”Mr. Scribbs” oli ”Jeevesissä” pöhkönä bolshevikkina.

Se Wodehousen etäisesti tuntema henkilö, jolta sukunimi Jeeves on napattu, todella kaatui Sommen taistelussa 1915.

Näissä tarinoissa on mielenkiintoinen aikaheitto, jonka George Orwell huomasi hienossa kirjoituksessaan "P.G. Wodehousen puolustukseksi" (todistellessaan kirjoittajan törmäilyn natsien Hollannissa internoimana vaarattomaksi lapsellisuudeksi).

Kukaties Jeevesin maailmaa ei todellakaan ole koskaan ollut olemassa, mutta mielestäni se on ollut – 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Ihmiset ja ihmissuhteet ovat edvardiaanisia, vaikka tarinat ja tämä televisioversio on autoista päätellen sijoitettu noin vuoteen 1930 (Bertien Aston Martin näyttäisi olevan mallia 1932).

Mutta Jeeves – näiden tarinoiden jäljittelemätön Jeeves, todella kaatui Sommessa. Se maailma loppui.

Orwell oli ehkä kateellinen Wodehouselle, koska he kirjoittivat samasta asiasta. Orwell kirjoitti tietoisesti, Wodehouse tietämättään.

Molemmilla oli halu osoittaa, että yläluokka koostuu melkein pelkästään vähämielisistä tyhjäntoimittajista, joita pönkittävät vain eräät yhteiskunnalliset rakenteet.

Jeeves oli tuollainen yhteiskunnallinen rakenne – hiukan samanlainen kuin USA:ssa yliopiston rehtori, joka osaa junailla miljonääreiltä lahjoituksia loukkaamatta näiden uskoa etevämmyyteensä, tai jopa ensiluokkainen poliitikko, joka osaa toteuttaa oman agendansa kannattajiensa rahoituksella.

Mutta Jeeves kaatui Sommessa. Siellä kaatui 39 000 brittiä taistelun ensimmäisenä päivänä. Taistelutoimista vastasivat idiootit, joiden heimoveljiä Wodehouse esittelee paljon leppoisammissa tilanteissa.

Wodehouse oli ajan hermolla. Hänen maailmassaan aidosti uhkaava ilmiö oli naisliike – suffragetit marssivat jo hänen nuoruusvuosinaan. Tarinat ovat täynnä petomaisia tätejä ja jokseenkin yhtä petomaisia morsianehdokkaita.

Mielestäni olisi asiatonta puhua homoeroottisuudesta tässä yhteydessä. Herran ja miespalvelijan suhdetta kuvattiin syvällisesti jo 1960-luvulla (esim. Joseph Losey, The Servant). Naiseen ruumiillistuva kulttuurisen muutoksen uhka riittää.

Luulisin että Wodehousen suosion yksi syy verrattoman vitsikkään kielen ohella on täsmälleen sama kuin jalkapallon – joissakin tilanteissa joillakin on mahdollisuus potkia herraskloppeja munille niin ettei edes poliisi voi puuttua asiaan.

Kirjoittajan tarkoitusperillä ei ole suurta merkitystä tässä yhteydessä. Luulisin että Wodehouse halusi olla suosittu ja ansaita paljon rahaa. Silti hän oli yhtä keskeisesti kuin Kipling, Wells, Shaw, Evelyn Waugh ja Anthony Powell kutomassa kertomuksia englantilaisuudesta (ei skotlantilaisuudesta). Kukaties hän onnistui paremmin kuin nuo virkaveljensä, koska hänellä ei ollut tarvetta todistella mitään.

Ihminen voi olla itseään fiksumpi huomaamatta sitä. Kuuluisa narrin viisaus johtuu joskus siitä, että on oltava todella tyhmä ja etenkin arvostelukyvytön nähdäkseen muutakin kuin näennäistä.

= = =

Mitä naissukupuoleen tulee, rouvani vaatimuksesta menen viikoksi maalle. En vastaa puhelimeen enkä nimettömiin uhkauskirjeisiin ja seuraavan blogin julkaisen ehkä 15.8. Tosin vain Jumala tietää, milloin vaaraimet metsässä kypsyvät.