Nopeaälyisistä herrasmiehistä

Jouko Tyyri sanoi Tuomas Anhavasta, että tämän ajatus kulkee kuin pakeneva porsas. Vaikka sitä on vaikea saada kiinni, ei voi sanoa, että se etenisi vauhdikkaasti.

Tämä on tarina eli minulla ei ole vähintäkään tietoa sen todenperäisyydestä. Henkilöt tunteneena arvioisin, että Anhavalla oli vahva taipumus pitkäpuheisuuteen, eikä ole mahdotonta, että tuo taipumus olisi ollut periytyvää lajia. Tyyri julkaisi muutaman kokoelman aforismeja ja paljon esseitä, joista osa oli eteviä.

Aforistiikkaa en Envallin etevien teostenkaan jälkeen ymmärrä, koska en pysty vapautumaan siitä tunteesta, että laji kuuluisi lähinnä paralympialaisiin.

Toivon etteivät arvoisat invalidit käsitä tätä vähättelyksi. Yritän sanoa kielikuvalla, että ajatelmissa kilpaillaan kuin yhdellä jalalla juoksemisessa.

Olen tietenkin lukenut koulupoikana La Rochefoucauldin ja ihastunut ikihyväksi, mutta tuollaiset satunnaiset sukupuolisuhteet ovat ongelmallisia. Olen kuullut isoilta pojilta, että joskus alkaa hävettää jo kotimatkalla.

Imelää tekee pisto, jota ei heti edes huomaa, koska se tulee hiukan yllättävässä yhteydessä. Haavikko kirjoitti tai sanoi kerran, kun oli puhe Talvisodasta, että taistelun tuloksiin vaikuttivat varmaan majoitus, ympäristö, ravinto ja työturvallisuus, jotka ylittivät niin huimasti sen, mihin valtaosa asianomaisista oli joutunut tottumaan Kemi-yhtiön savotoilla.

Mainitsemani henkilö on nyt niin vanha ja vaivoissaan, että arvelen voivani kertoa hänestä kiittävässä mielessä. Suomalainen mies – yhtä vähän kuin suomalainen nainen – ei kiitä vihollisiaan eikä kavereitaan, ei varsinkaan aiheesta.

Konsultit, maksulliset kuoliaaksipuhujat ja amerikkalaiset naurattajat yrittävät saada meitä uskomaan, että myönteisyys olisi muka sovelias elämänasenne ja kaverin rohkaiseminen paikallaan.

Sellaisia höpöjuttuja emme usko.

Jos isä sanoo pojalleen tämän vuolemasta kirvesvarresta tai värkkäämästä väitöskirjasta, että tekele on laatuunkäypä, sellainen jo salpaa hengen. Tavallisemmin sanotaan, että katseleehan sitä pimeässä.

Vasta runsas elämänkokemus ja kukaties liiallinen lukeminen kertoivat minulle, ettei äidinisäni ollut epätavallinen, vaan täysin tavallinen henkilö. Koulutodistusta piti käydä näyttämässä hänelle. Hän keksi paperista aina jotain ikävää sanottavaa. Jossain vaiheessa vein hänelle pirullisuus mielessä jotain papereita – ehkä eri aineiden kokeita – joista oli tullut pelkästään kymppejä huutomerkeillä tai ilman. Hän tutki ne liikautellen tupakkiholkkia hammasvälistä toiseen, työnsi takaisin, käänsi selkänsä ja jatkoi veneen reunalaudan höyläämistä.

Asiaan ei koskaan palattu ja itse opin hyvin hitaalla sytytyksellä, että se on suuri kiitos, kun ei haukuta.

Niin siis 70-luvulla kuljimme mainitun kirjailijan kanssa kylvämässä kauhua kaupungilla. Kerran olimme ostamassa sanomalehteä. Myyjä oli ruotsinkielinen säätiö, jonka edustajina tapaamisessa istui yksi silloinen ja yksi entinen ministeri ja lisäksi yksi kappale piispa.

Piispalle sanottiin, että hän voisi hyvin mennä käytävään käkättämään, koska täällä puhutaan nyt rahasta. Asianomainen oli epäkristillisesti halkaista oven poistuessaan.

Kun kaupan ehdoista oli sitten sovittu, toinen ministereistä sanoi rakennettuaan sormistaan geodeettisen kuvion kai näyttääkseen, että on oikein kädetkin pesty ja ihan itse, että mitäpä tässä papereilla – herrasmiessopimus riittää.

Esimieheni sanoi: ”Siinä tapauksessa täytyy hankkia huoneeseen pari herrasmiestä.”