Näppäilkää parempia kuvia!

Näppäilkää parempia kuvia!

Kuvassa aloittelevalle näppäilijälle sopiva kamera.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa pari sanaa lukioiden menestyksestä ylioppilaskirjoituksissa ja Itä-Suomen koulujen huonosta sijoittumisesta, mutta vanhin poikani muistutti tahdikkaasti, että selitettävän ja selittäjän käsitteet tilastollisessa analyysissä ovat aidosti vaikeita, ja kertoi, että verkossa oleva lista on hänen mielestään oikein laadittu. Kuten tiedetään, tilastomatematiikalla ei voi selittää mitään. Se ei ole minulle eikä teille uutinen, että äidin koulutustaso korreloi voimakkaasti lapsen puoltoääniin ylioppilaskirjoituksissa. Tämäkään ei ole kausaalinen selitys, vaan korrelaatio.

Parempi kirjoittaa ylioppilaskuvista. Ja koululaiskuvista.

Jotkut vakiintuneista lukijoista muistavat, että puheitani digikameroista tai valokuvista yleensä ei kuitenkaan pidä uskoa. Velivainajani, joka oli valokuvaaja, muistutti mielellään, että minä en tiedä valokuvauksesta mitään, ja oikeassa hän oli.

Tuo on jännittävää – miten ison numeron jotkut tekevät kuvien ottamisesta. Olen tuhonnut ainakin kymmenen tuhatta kuvaa, jotka olen ensin ottanut, sitten maksanut, sitten kehystänyt käsin jne. Mielestäni ainoat mielenkiintoiset kuvat ovat syntymäpäivillä ja vastaavissa tilaisuuksissa huiskaisten aikaansaadut otokset.

Ihmiset, talot ja puut ovat kiinnostavia ja samoin vanhat, päällystämättömät maantiet ja polut. Auringonlaskut ja muut valoefektit eivät ole kiinnostavia. (Tarkoitan että ne ovat niin kiinnostavia, että niitä välittämään tarvitaan taiteilija.)

Älkää ihmiset ostako järjestelmäkameraa eli järkkäriä eli SLR-tyyppistä värkkiä, joita nyt myydään hartiavoimin.

Tulee ostananeeksi lisää linssejä. Tulee ennen pitkää ongelmia pölyn kanssa, vaikka näissä uusissa kuinka on pölynravistuskojeet. Kenno – linssiä tärkeämpi laadun tae – on kovasta arka. Minua pyörryttää ajatuskin linssien vaihtamisesta talvella.

Kiinteäobjektiivinen kamera ei ole likikään yhtä hyvä, mutta kun linssi ei liiku eikä filmiä ole, ainoa vaarallinen, maailman myrskyille altis kohta on virtalähde, joka onkin harrastelijakameroiden tavallinen ongelma.

Muistaakseni kerroin nöyrästi tässä blogissa, että Lontoosta ei löytynyt Panasonicin (Lumix) laturia kotiin unohtamani sijalle. Sellaisia kameroita on valitettavan vähän, joissa voi käyttää maitokaupan paristoja, mutta on niitä.

Toinen neuvo: kameran tärkein ominaisuus on se, että se on mukana. Tavallisesti näin ei ole asian laita. Tätä nykyä paidantaskukameraksi nimitetty koje kelpaa melkein kaikissa tilanteissa.

Käytän itse nyt Panasonicin Lumix DMC-FZ50-kameraa, mutta se johtuu kieroutuneesta luonteesta. On kiva vakoilla ihmisiä kameralla. Olen myös koukkuuntunut aikaisempien Canoneiden videokamera-tyyppiseen LCD-etsimeen. Nykyisin paremmissakin kameroissa on oikeaa kuvaa näyttävä LCD, mutta se ei pyöri.

Toinen syy tuo Lumixin käyttämiseen on hiipuva kunnianhimoni – kamerassa on oikea salamakenkä, joten sillä saa periaatteessa ja joskus käytännössäkin kuvia jouluna ja hautajaisissa. Voi käyttää oikeaa salamaa. Omaa ei ole, muta sekä Nikonilta että Canonilta löytyy sopiva (kalliita).

Ja tästä päästään asiaan: RFM eli read the fucking manual. Joku ystävällinen henkilö oli vähän muuttanut säätöjä, ja minulta meni viisi tuntia ennen kuin muistin, ettei kameran idioottimaista automaattista herkkyyssäätöä (ISO-luku) saa muutetuksi niin kauan kuin salama on kengässään. Tärvelin myös pari kuvauskertaa ennen kuin huomasin, että joku humoristi oli siirtänyt kameran pistemittaukseen keskustaa painottavasta.

Digikameroissa raju ylivalotus on tuhoisaa, alivalotus ei.

Kameroiden, kännyköiden ja vastaavien (tarkoittaa rannekelloja) käyttöohjeet kannattaisi etsiä verkosta ja tallettaa yksiselitteisellä tiedostonimellä. Painettu käyttöohje on kuitenkin hukassa. Minulla on mapissa mm. 1978 käyttöön otetun sähkölieden käyttöohje ja samoin 1981 hävitetyn silitysraudan.

Tämä on kohtaloa.

Minusta on sääli, että asiantuntijat ovat vallanneet kaikki forumit.

Valokuvatessa voisi muistaa kaksi neuvoa. Ne ovat hyvin syvällisiä. Ensin kannattaa katsoa siitä reiästä tai LCD-näytöstä, miten kuva rajataan. Ja sitten laukaisinta ei pidä painaa tökkäämällä vaan puristamalla.

Olen kauan pitänyt tapanani ottaa tilanteissa kuvia valokuvaavista ihmisistä. Juuri koskaan juuri kukaan ei osaa pitää kameraa vaaka- ja pystysuorassa.

En oikein pidä siitä, että ihmiset ovat valokuvissa valokuvatun näköisiä. He itse esittävät valokuvan kohteena olevaa ihmistä. Pitäisi uskoa, että valokuva on mielivaltaisesti valikoitu kaksiulotteinen valhe.

Lopuksi rehellinen lause: olen tavattoman onnellinen siitä, että vastoin viisaampien neuvoja hankin liian kalliin kameran ja otin huolellisesti paljon Possulan kuvia 80-luvun loppupuolella.

Ihmiset kuulkaa kasvavat ja vanhentuvat ja jotkut jopa kuolevat.