Lehdissä lukee, että nuoret ihmiset ovat vähän omituisia.
Olen nyt yllättäen sattunut tapaamaan useitakin, mutta en tavoita ajatusta. Havaintosarjani mukaan ovat oikein mukavia. Saattavat antaa jopa kahvia ja kakkua, jos osaa olla siivosti ja odottaa.
Näillä nuorilla näyttäisi olevan tulevaisuus edessään. Huomaan ajattelevani usein, miten uusi asia historiassa on toisintoimimismahdollisuus. Termi on nykyistä vahingonkorvausoikeutta ja mielestäni onnistunut, vaikka pitkä. Korvausvelvollisuutta ei yleensä synny, ellei asianomaisella ollut mahdollisuutta toimia toisin.
Vuosituhannet tytöstä ja pojasta tiesi syntyessä jokseenkin yksityiskohtaisesti, miten heidän elämänsä sujuu ja miten pitkäksi se osoittautuu. Ne poikkeukset, jotka tulevat mieleen, ovat harvoja. Niillä ei ole merkitystä kokonaiskuvan kannalta. Vanhin poika päätyi viljelemään samoja sarkoja kuin isänsä ja nuorin kuolemaan johonkin tarpeettomaan sotaan, jota käytiin jollain turhalla seudulla. Välistä meni monta kulkutauteihin ja näivetykseen. Varkaan poika tiesi päätyvänsä hirteen.
Valinnan vapaus ahdistaa niin kuin kaikki vapaus. Jos arvioimme, että porvaristolle ja paremmille työläisillä tuli tilaa maailmaan 1800-luvulla, olemme palanneet Baudelairen ikävään ja inhoon, joita voisi nimittää yhteisesti termillä vapauden kauhu. (Sartre esitteli monien ihmisten, myös Baudelairen, ajatuksia ominaan; hänen filosofiansakin on keskeisin osin näpistetty Husserlilta, hän kun Berliinissä opettajana toiminaan ja sukutaustansa vuoksi oli saksan kielen taitoinen.)
Yritän hahmotella 1900-luvun suuresta kirjallisuudesta nämä linjat – vapaudettomuus kuten Kafka, vapauden puristus, kuten Proust ja Musil. Suomen kirjallisuus alkaa vapaudesta ja toisintoimimisesta – Seitsemän veljestä ja Nummisuutarit. Linjaa vie eteenpäin Aho kehittämällä vapaamittaisen proosan ja vapaan aiheen valinnan, ja edelleen Suomen aliarvioiduin kirjailija, Sillanpää, joka tutkii etevästi vapautta (humala), sattumaa (Ihmiset suviyössä) ja kohtaloa (Nuorena nukkunut) ja näiden ihmeellisiä yhdistelmiä. Haanpää sai niin pahan maineen siksi, että vapauden (Maantietä pitkin, Tuuli käy heidän ylitseen) jälkeen tulee vapaudettomuuden tutkielma (Kenttä ja kasarmi) ja sen jälkeen nälän ja puutteen ahdistus.
Sama toistuu runoudessa. Suuren vapauden hienot lyyrikot, Hellaakoski ja Mustapää, vaikenivat vuosikymmeniksi, ja palasivat kirjallisuuteen sidottuina miehinä.
Mutta ei siinä ole mitään ihmettelemistä, että ikäryhmät käyttäytyvät nyt toisin. Sidotun tulevaisuuden tunne ei ollut enää sotien jälkeen yhtä totta kuin ennen niitä.
Tätä nykyä sukupolvet ovat aivan sekaisin.
Olen saadun tiedon mukaan tilastollinen poikkeus eli alle 10 prosentin ryhmää ikätovereistani, kun molemmat vanhempani ovat elossa ja itse saavutan vanhuuseläkkeen iän. Kun täytin kauan sitten 60, paikalla olivat iloisesti vanhempani ja lapsenlapseni, joita on liuta.
Ennen vaadittiin äreästi arvostusta harmaille hapsille. Nyt en tiedä, mitä siinä pitäisi arvostaa. Emme me naavoittuneet tiedä kovinkaan paljon sellaista, mistä olisi nuorille oikeasti apua.
Kunhan osaisimme pysytellä poissa jaloista.
Topelius, Topelius, Topelius.
VastaaPoistaValinnan vapaus ahdistaa niin kuin kaikki vapaus.
VastaaPoistaTämä kai selittää fasismin ja kukkahatut.
Sartre ei ole suinkaan ainoa ideaplagiaattori filosofian historiassa.
VastaaPoistaTiedän kohtalaisen hyvin erään toisenkin, mutten viitsi sanoa nimeltä.
Unohdit mainita Otto Kirjosiiven.
VastaaPoistaToisaalta on hyvin hämmentävää lukea Mustapartaisen miehen seikkailuista alennusmyynnissä noin sata vuotta sitten. Tulee hetkeksi tunne, että mikään ei ole muuttunut.
elämän turha ajankohtaisuus
mutta hyvää pakinaa ei juurikaan enää kirjoiteta. on kolumnisteja ja muita.
varsinkin Tammen Keltainen kirjasto on painettu kelvottomalle paperille. esimerkiksi tuossa on Amerikassa painettu opus jonka paperi on edelleen norjaa ja valkoisempaa - ei siis reunoiltaan kellastunutta ja haurastunutta - ja se on painettu kymmenen vuotta aiemmin 1972, kuin vaikka tuo Tammen 1982.
mutta ei se ole tärkeää, sillä lukeekohan niitä kukaan muu enää koskaan - todennäköisesti ei, vaikka mistä minä sen voin tietää.
Evelyn Waughin Brideshead Revisited on minusta sellainen kirja, joka kannattaisi lukaista ja uudemmankin kerran. Sen loppumetreiltä löytyy seuraava;
The builders did not know the uses to which their work would descend; they made a new house with the stones of the old castle; year by year, generation after generation, they enriched and extended it; year by year the great harvest of timber in the park grew to ripeness; until, in sudden frost, came the age of Hooper; the place was desolate and the work all brought to nothing; Quomodo sedet sola civitas. Vanity of vanities, all is vanity.
Niin yksinäinen on kaupunki.
Jos aihe esim. kukka maiseman avaruudessa on luojan luoma sävellys - niin kamera on viulu, jolla sen voi soittaa. Sillä tavalla se on instrumentti.
VastaaPoistaSiihen tutustuminen ottaa tunteiden päälle, ehkä siksikin koska ainoa mittari aiheen valinnan perustana on sydämen tykytys. Chris Marker sanoo, että hänelle kamera on kynä. Ihailen Markerin dokumenttia Aleksandr Medvedkinistä –
Train en marche, Le 1971, jonka tyttäreni oli nauhoittanut televisiosta.
Se tytär, joka ”elämäntapaintiaaninsa” löydettyään ja videotaiteen oppiaineena
loputtua uusmedian tieltä Lapin yliopistossa nyt kyselee:
- Montako eläintä tarvitaan et elää.
Olisipa isoisänsä kuulemassa (1914-1965). Hän nimittäin puolitosissaan
naputti äidilleni (1918-1995)
- Papinrouvia, papinrouvia – meiän äit kouluttaa papinrouvia, rokkorouvalle ei maajussit kelpaa.
Itse blogin pitäjän kanssa samana vuonna syntyneenä, huomaan et pääkori natisee, kun alvariinsa eri sorttia (jalat kyllä on kovat). Tästä päivästä tulee ruotsalainen runoilija mieleen:
Äidillä on neuleensa
pojalla sota
isällä afäärit.
Hän näkee sen
sen luonnollisena,
entä äiti, entä äiti
mitä äiti näkee.
Siinä taidettiin mennä jokaisen kannalta rimpsu läpi, ja 1960-luvulla afäärit ja
sota olivat!!!
Markerin Sans Soleil ja Immmory piti Pompidou-keskuksesta tuotatuttaa. Ilman aurinkoa yhdistää tekstin (kirjeet) ja kuvavirran… kiinnekohtia ulos ja sisään päin.
Nyt pitäisi saada Imatran näyttelyn kutsukortit kirjapainoon, kärpäsenä katossa se ei onnistu. Maailmansivu täällä Pohjanmaalla miehet on ottaneet huvinsa kellokaupoista, sanoi sisarensa ja suupielet tiukentui, ettei nauru silmistä olisi purskahtanut esiin.
Eiköhän tiede nojaudu tieteeseen eli kaikki näpistävät Platonilta lähtökohtaisesti (jos olemme kreikkalaisen alkukannalla) mutta itse olen sitä mieltä, että lähteet kuuluvat oivallusten kohdalla antaa.
VastaaPoistaJos joku on löytänyt jonkun teorian ja nähnyt fenomeenin ensin niin kaikki fenomeenithan ovat tavallaan Husserlin omistusta koska hän NIMESI fenomeenien löytämisen fenomeeninä.
Mutta tämä on juuri sitä mistä Gödel tunnetaan ja mistä alkaa sekaannus. Itse uskon, että tämä myös (niiden osalta jotka tajuavat paradoksin) käytetään härskisti hyväksi. Siihen auttaa vain tieto, eli sitä mitä Quine taas tajusi verrattuna näihin minulle hieman selväksi tulleiden ontologiaan tutkiviin filosofeihin (Leibniz, Russell, Frege ja Quine). MInä en sano että osaan ne, mutta heidän oleelliset erot tuli selväksi sillä näitä opetti hyvä lehtori HY:ssä ja vain siksi, ettei hän opettanut mitään typerää ajatustenvirtaa vaan asiaa.
Varastaminen oppilaalta opettajalle on aina kautta aikojen ollut pääsääntö sillä opettajalla on teoria valmiina mutta on jäänyt sen vangiksi eikä näe uusia teoriamuodokstuksia siksi. Sellainen harmittaa statusta omaavaa opettajaa joka alkaa käyttää toisen tarinaa omana. Samalla minä olen sitä mieltä, että olkoonkin niin - shit happens - mutta jos opettaja samalla falsifioi oppilaansa (vähättelee hänen kykyjä muiden opettajien ja muiden ryhmien edessä) mutta silti hyödyntää oppilaan tuomaa näkemystä jotta pääsisi vihdoin vähän näyttämään sitä mitä oma pingottava narsismi pukkaisi väkisin esiin. Kun pitää päästä pelastamaan muita on kiire mollata kaikki, jotka voisivat olla parempia. Eikö tämä ole sitä huomiotaloutta?
Siinä pitää siksi pian suojautua myös opettajista tai hankkia juristi sitäkin varten, etteivät lehtorit ja professorit pääse tätä tekemään ainakaan todella rankasti oppilastaan tappamalla - jos oppilas sattumoisin tarvitsisi itsekin vähän uskottavuutta.
Sehän näille diktaattoreille ei yleensä merkitse paljon mitään: heille merkitsee porukka ja ryhmä-sadismi. Minä olen pian sadismista hyvin perillä, jospa tekisin siitä vaikka väitöksen?
Arjen sadistit otsikkona.
Otso Kirjosiipi:
VastaaPoistaOuto himo vaivaa kotkaa,
kuusen alta kaivaa votkaa.
Pettymys on valju kotkan,
juonut oli kalju votkan.
Tikka nauraa pilkkasuu:
"Eikös maistu silkka puu".
Kirjosiipi oli sananmuunnoksen taituri. Koko ensimmäisen tavun vaihtamisen sijasta hän vaihtoi vain ensimmäisen kirjaimen, jolloin poljennon lisäksi myös vokaalisointu säilyi.
Vielä toinen runollinen manansuunnos ulkomuistista:
Outo valo paistaa kuusta,
valaisee vain kaistaa puusta.
Huomauttaa saloveikka:
"Ylen hieno valoseikka".
Eräs nykykirjailija iloitsee eräässä kuulussa kirjassaan, että vaikka hänen oma sukupolvensa on turhautunut ja kehityskyvytön, niin nouseva nuori sukupolvi - jota edustaa hänen pikkuveljensä ja tämän tyttöystävä - ovat raikkaita ajatuksiltaan ja kaikin puolin muutenkin terveitä. Jopa miehen ja naisen välisissä suhteissa nuori polvi on mutkattoman normaali.
VastaaPoistaKirjailija on Mika Waltari ja aika 20-luku.
Ja samaan näköharhaan sortuu joka ainoa sukupolvi, etumerkki vain vaihtuu. Nytkö tähän suureen illuusioon on kapsahtamassa isäntä itse?
Minä olen kirjoittanut alteraatiostressistä, kun maailma muuttuu nopeammin kuin ehdimme sopeutua, useimmat asiat, joita sovellamme tämän päivän ongelmiin, ovat itseasiassa vanhentuneita vastauksia jo antaessa
VastaaPoistaJoskus oli ikä tai aika, jolloin äkkiä ymmärsin, että tiettyyn kastiin tai säätyyn syntyminen saattaisi olla helpompaa. Lapsen saaminenkin voi auttaa: toisintoimimismahdollisuudet vähenevät kummasti, kun on ainakin yksi selkeä elämänmittainen tehtävä. Eilen illalla minä istuin yhdessä kamalassa Linnanmäen laitteessa lasten pakollisena holhoojana ja odotin reidet täristen, että juna lähtee liikkeelle, nousee korkealle ja menee kovaa (ja minä sinkoudun, sinkoudun!). Kun juna oli paikoillaan, ajattelin, että vielä voisin paeta. Sitten turvapuomi lukittiin ja juna nytkähti liikkeelle. Pelko katosi, kun tiesin, että pakomahdollisuutta ei enää ollut.
VastaaPoista"Kohtalo" on pilkahdellut teksteissäsi viime aikoina usein. Ja se, että niin monet ovat niin nuoria. (Niin muuten minustakin, vaikka vuosimääräinen ikä lakkasi kiinnostamasta noin 20-vuotiaana.)
Sidottua tulevaisuutta aliarvioidaan suotta. Ehkä se johtuu siitä, että vapaudesta ja kohtalosta on vaikea puhua sekoittamatta niihin tavalla tai toisella valtaa. Talonpoikana oli kurjaa, kun ei ollut valtaa niin paljon kuin aatelisella. Mutta oliko aatelisena vähemmän kurjaa? Tuskin. Miksei aatelisten kurjuudesta puhuta niin paljon? Koska heillä oli "valtaa"? Hassu käsitehän sekin on, jos jostakin Linnunradan ulkopuolelta elämäämme tiiraa.
Ilahduttavaa, että näet Sillanpään noin. Olen kyllä taipuvainen ajattelemaan, että henkilönsä toimisivat täsmälleen samalla tavalla kuin ennenkin, jos heille soisi jo koetun tilanteen uudestaan eteen.
Tiedän Don Alvaron. Mutta kuinka hänen lopulta kävi?
Lauantaina pakkasin isävainajan jäämistön Aku Ankat huolellisesti laatikoihin. Sunnuntaina luin että Markku Kivekäs on kuollut.
VastaaPoistaTässä olisi kai tilaisuus sanoa jotakin suurista ikäluokista ja sodanjälkeisen Suomen tarinasta, mutta viime viikolla tajusin lopulta, että suuret ikäluokat eivät ole tosiasia, vaan keksitty keksintö.
Lähes aina kun lehdissä puhuu sosiologi, hän vääntelehtii epätoivoisena, koska ei ole enää olemassa koko kansaa yhteisesti koskettavia kokemuksia, kuten klo 20.30 ilta-Pravdaa Heikki Kahilan lukemana. Tästä kuulemma seuraa jotakin hyvin epätoivottavaa, mutta ikinä ei ole katsottu aiheelliseksi selittää, mitä. Yksioikoisuus ja ennustettavuusko meidän päämäärämme maailmassa pitäisi olla?
Esitin joskus Kivekkäälle tyhmän ajatuksen, että Aku Ankan lukijoita on eri sukupolvia, jotka ovat omaksuneet kukin oman ankkansa. Hän tyrmäsi sen oitis huomauttamalla että Pippurinmäki on julkaistu seitsemän kertaa. Miksi Ankka ei kelpaisi tutkijoille kansanosia yhdistäväksi kokemukseksi?
Mutta mikä ihmeen sukupolvi? Suurin osa ystävistäni on minua 20 vuotta nuorempia tai vanhempia. Oman ikäiseni ihmiset ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta lähinnä rasittavia. Ainakaan ei kannata odottaa, että heiltä saisi tietoonsa mitään uutta. Ja kuinka nykyään vielä kehdataan siteerata Churchillia keskellä kirkasta päivää ja oletettavasti selvin päin? Nuoret ovat konservatiiveja. Vasta myöhemmin, kun elämä alkaa opettaa, muuttuu avarakatseisemmaksi ja radikaalimmaksi. Jonakin päivänä vastaani tulee vielä sellainenkin ihme kuin naispoliitikko, joka kannattaa pehmeitä arvoja, mutta siihen menee vielä parikymmentä vuotta.
Jyväskylän Kesässä 1970-luvulla vanhan koulukunnan äidinkielenopettajat riehaantuivat Aku Ankasta. Saattaisivat riehua vieläkin, ellei Ilpo Hakasalon vierestä olisi Kirsti Manninen noussut ylös huomauttamaan "Jos Aku Ankka on lasten lukemisen suurin ongelma, niin meillähän on asiat loistavalla tolalla." Kivekkään nekrologista huomaan, että 2001 Ankan toimitus sai Kielihelmi-palkinnon. ”Olimme väärässä. Älkää ampuko.”
Markku Kivekäs halusi ensimmäisenä julkaista suomeksi Dorfmanin ja Mattelartin Kuinka Aku Ankkaa luetaan. Hanke taisi pysähtyä siltä erää siihen, kun tekijöille valkeni, että Ankkaa kritisoivan teoksen olisi julkaissut Ankan kustantaja. Ilmeisesti se olisikin ollut liian paksua.
Ei ainakaan yksioikoista.
Se on katse. Huomatkaa kuvan maskuliinien katse, ylemmän ja alemman - mikä huima ero. Ja sitten olisin kaivannut tähän vanhemman miehen katseen - missä se on?
VastaaPoistaJoskus epäilee olevansa kuollut ja tarkkailee ympäristöään "mullan alta" (eikä se muuten ole yhtään hullumpaa). Kunnes eteen ilmestyy katse ja sen myötä tieto, että äläpäs kiirehdi asioiden edelle. Että ... ( saa jatkaa tästä).
Olen hävytöb ja en puhu päivän aiheesta.
VastaaPoistaOlisi korkea aika tehdä joko kattava kirja tai vähemmän kattava tv-ohjelma sota-ajan ilmiöistä.
Tämä siksi, että veteraanien määrä vähenee kaiken aikaa ja minkään tiedon saaminen silminnäkijöiltä on kohta mahdotonta.
Mitä tarkoitan käytännössä?
julkaisussa voisi käsitellä mm. seuraavia asioita:
- jossain määrin poliittista kehitystä joka johti sotaan 1939 (taustana tietysti 1. maailmansota, hitler, stalin ja co.)
- "oikeaa" tietoa maasta ennen sotaa, taloutta, yhteiskuntaa ym.
- kulttuurihistoriaa (esineet, kirjat, elokuvat, radio-ohjelmat, joita on kyllä säilynyt)
- taisteluja; ehkä tätä ei tarvitsisi painottaa kovin paljoa, mutta se olisi kuitenkin käytävä läpi.
- jonkinlainen aikajana(vrt. talvisodan kronikka) jossa näkisi eri tiedot helposti, näitä voisivat olla mm. mitä järjestöjä tarkkailtiin tai kiellettiin sodan takia ja kotirintaman tapahtumat jotka ylittivät uutiskynnyksen.
- tekniikka (autot, laivat, traktorit, aseet ym.)
- pääpaino tulisi olla ilmiöllä jotak liittyvät sotaan, kuten kulttuurihistoria tai vaikkapa sodan vaikutus väestöön, kuten blogissa aiemminkin on kirjoitettu. Taantuiko jokin paikkakunta sodan seurausten takia tai oliko se yksi asia muiden joukossa aiheuttamassa taantumista. Ja monet muut vastaavat.
Ad Kariav:
VastaaPoistaTekniikkata suosivata
kovin on tää vuosisata.
Ojaan autobiili sinkoo,
metsän turviini siili pinkoo.
Ihailla ei kukkaa, puuta.
Satelliitit pukkaa kuuta.
Myös ne, jotka sanaa muuntaa,
VastaaPoistakerran kohti manaa suuntaa.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaMinä uskon, että tiede sekoitta aivot. Koska kaikki ovat olevinaan ja kaikki vetävät pitkän linjat strategiat mihin uskovat, niin tuo ristiin rastiin vedetty typerä ajatuskulku, johon ei voi enää mitään tehdäkään koska muiden strategiat ja sotasuunnitelmat eivät näy mutta oma tuntuu jauhaavan yölläkin. Ihmiset siis asettavat itsensä vuoren huipulle ja uneksivat miten ovat sitten rikkaita kun ovat onnistuneet siinä niissä salamyhkäisissä jutuissa mitä mukamas muut eivät saa tietää. Kun näitä "muut eivät saa tietää" -tarinoita on nyt liikkeellä enemmän kuin tavallisia temmellyksiä ja tekoja niin ihmiset ovat aivan sekaisin. Kun pitää jotenkin olla niin hemmetin pitkän linjan taitaja ja sitten suututaan kun minun kaltainen pervorehellinen ja inhorealisti tulee ja sanoo Mimesiksen: eihän tässä ole mitään mieltä pyydystää toisten kakaroita ja sitten itkeä kun kaikki kunnalliset palvelut eivät riitä mitenkään: miksi siis milloinkaan hankkia kaikki tuo paha sen takia, että joku sveitsiläinen (tai vastaava kauempana asuva) laittaa rahansa koska suomalainen haluaa välttämättä myydä oman maan kansalaisia muille syötiksi.
VastaaPoistaNo, jos siis pitää rikastua sillä, että myydään naapurikylä ja kaikki kylät miettivät samaa: eihän siitä mene kuin sekaisin. Miksi ei voi ajatella juuri päinvastoin ja ylläpitää huolta ja aitoa kiinnostusta miten suomalainen elää ja tulee toimeen. Ei kun pitää juonitella ja laskeskella olla olevinaan ja pohjaantua jotenkin kauhean tärkeästi tieteen oppeihin; juuri kun niitä oppi. Oppi vähän iteroimaan mutta ei muista, että se toimii hyvin kapean muutoksen osalta. Muu pitää osata vain ajatella ihan kuten aina ennenkin.
Mutta kun halutaan saapua neuvotteluihin powerpointit kainalossa ja upeat laskut, joissa ainakin näyttää siltä, että tietää mitä tekee. Tämä sirkus on nyt meneillään vähän joka paikassa ja se, joka tästä näin huomauttaa saa kyytiä ja buuataan ulos.
On siis joku kasvuprosessi sekin?
Vai mitä?
Olipa hoono soomi. Anteeksi,voisin oikeasti ruveta katsomaan mitä kirjoitan ja millä lailla. Mutta kapina elää vielä...otti suoraan sanoen päähän enkä edes mieti rahoja, joita menetin. Mietin vain koko typerää prosessia sillä ne, jotka iloisen filosofisesti kotkottavat "elämästä" omana strategiana onnistuvat kyllä mustaamaan elämän ja todellisuuden sellaisille, joiden silmät näkevät myös heidän puuhat.
VastaaPoistaMiten voi sen takia "elämää" pitää filosofiana? Se on jokin harha väittäisin tai korkeintaan se toimii eksistentialistisen filosofian toisena jalkana (varat och intet) eli ilmankos maailma on vino (Marko Hamilo; älkää säätäkö päätänne, vika on todellisuudessa).
Olisivat heti kertoneet - vasemmisto ja uskonnot, joilla on vain yksi silmä. Niitten yhteinen tekijä on tuo yksi silmä: vasemmisto kuvittelee, että elämä menee globaalissa yhteydessä hyvin kun kaikki heittävät kellonsa mäkeen ja rupeavat rakastamaan (-telemaan kenties?). Eli ettei tarvitse enää puurtaa kuin mehiläiset vaan riittää, että juo hunajaa. Sitä he ovat uskoneet ja rahaahan on saanut pankista. Miksi siis nostaa kättä kun voi olla nostamatta. Se on heidän ns. elämänkäsitys.
Sitten samaa virttä on laulanut miesvoittoiset uskonnot (mietin kuuluukon tähän myös islam....voi olla että liittyy), joiden yksi-silmissä näkyy vain mies. Nainen on se objekti kuten sohvat ja hatut. Niitä sitten vain pidetään jossain ja voin sanoa, että pidetään kyllä hyvinkin: ihan hyvin. Saa vaatteita ja tavaroita ja saa kaiken minkä haluaa mutta ei statusta miehen rinnalla ja ainakin minun omanarvontuntoa se loukkaa.
Nämä mies- ja sosiaalidemokraatti-näkemykset menevät siis yksiin. Heillä on sama tavoite: tuoda rahaa ja käyttää rahaa.
Kuka siksi enää tekee rahaa? Tekemiseen pitää olla ymmärrys ja ymmärrys on enemmän kieltä kuin faktaa. Kun ymmärtää jotain on kielellisesti osaava ja mikä tämä osaava on? Se on sydämen ääni sillä eheä ihminen, joka tuottaa ja luo tekstiä (vaikka mnee vhän värrinkin) on luova. Luominen on siis sitä, että se jokin tulee sisältä mikä ikinä onkin. Kun jokin tulee sisältä se tuntuu muiden osalta. On energiaa antava eikä energiaa syövä.
Tämä ihminen tuottaa siksi arvoa eikä ainoastaan junaile muiden rahaa tai kuluta sitä.
Keskusta voisi olla se, kunhan he ymmärtävät että Suomi on pysäkki globaalissa silkkitiessä: tänne tulee ja menee porukkaa ja niiden myötä rahaa. Raha jämähtää hetken johonkin Kemijärveen ja putkahtaa eteenpäin. Pitää tajuta, että se on uusi tramp: the kulkija.
Ei pidä siksi roikottaa siihen ihan kaikki perhekalleudet. Se on Auervaara joka viettelee ja siihen on sitten suomalaisten sossarit saaneet roolinsa: antoivat vietellä. Mmmm tuntuu niin ihanalta kun ei pidä tuottaa mitään eikä luoda mitään eikä muuta kuin äänestää.
Don Alvaro: Don Juan. Ooppera voi alkaa; sopraano taittaa ja kuoro nousee. Verdi voi kirjoittaa uuden libreton. Minä opetan kielissä - ei sen takia, että pitäisivät minun kielestä mutta koska se on pätkinyt niin siitä oppii. Oppii kuulemaan erot kauniissa ja rumassa aivan kuten rikkinäinen käkikello; kokkoo krrr kokkoo krriii
Huikeaita runoja.
VastaaPoistaJa kateellisena pelkään, etteivät kaikki olleet edes Otso K:n, vaan keksitte niitä itse!
Kiitos innostavasta jutusta, Jukka. Nyt on ihan pakko kommentoida.
VastaaPoistaPeripateettisessa filosofiassa, jota tomismikin kovasti harrasti, tai ainakin pyrki harrastamaan, ihmiselon luontainen päämäärä on olla yhteisön parahultainen jäsen. Olisi vääryys Aristotelesta kohtaan puhua juuri oikeasta rattaasta koneistossa, koska iso A oli biologi. Mielestäni A katsoi asiaa orgaanisesta näkökulmasta, eikä mielikuva orgaanisesta toimijasta ole yhtä ahdistava kuin kuva mekaanisesta rattaasta.
Mutta siihen vapauteen. Aristoteleen yksi neljästä syystä on teleologinen eli päämääräsyy. Fysiikka on ajat sitten hylännyt teloksen, mutta inhimillisessä toiminnassa telos on edelleen eloisasti porskuttava. Ajatellaan nyt vaikka näitä elämäntapaoppaita. Tai entä käsite tavoitejohtaminen? Maailmassaoleminen on niissä päämäärällistä. Ihminen määrittää niissä elämänsä teloksen kautta. Onni on päämäärän saavuttamista.
Vapaudettomuus ja vapauden kauhu voisivat eräässä mielessä olla tällaisen telos-ajattelun kaksi aspektia. Vapaudettomuus on sitä, että ihminen nähdään mekaanisena osana (ja ihmisestä poistetaan ihmisyys), vapauden kauhu taas voisi olla kausaalisuusajattelun aiheuttamaa kauhua. Vaikka voihan se olla myös lentopelkoa siinä mielessä kuin Archipoeta määrittää oman elämänsä: olen kuin lehti jolla tuulet leikkivät (folio sum similis de quo ludunt venti).
Vaikka päämääräsyytä ei fysiikassa olekaan, me siis pidämme sitä hengissä metafysiikassamme. Ettei vain olisi käenpoika?
Terveisin Arto Kivimäki.
Kaksi lensi yli käenpesän.
VastaaPoista