Sorokka

Nykytermein eilen käyttämäni ”miehittäminen” olisi ”ulkoistamista” tai ”aliurakointia”.

Ari Raunio selostaa yhdessä venäläisen Juri Kilinin kanssa julkaisemassa teoksessa Jatkosodan hyökkäystaisteluja 1941, josta kuvakin on otettu, muun ohella seuraavaa.

Saksalais-suomalaiset sotilasneuvottelut Helsingissä 2.-.6.1941:”…Saksalaislähteiden mukaan Heinrichsin muistio päättyi toteamukseen, että tiedoksi tulleet Saksan korkeimman sotilasjohdon ajatukset elähdyttivät suomalaisen sotiaan sydäntä ja ymmärrettiin historiallisiksi. Muistion lukemisen jälkeen Heinrichs jatkoi puheenvuoroaan todeten, että Suomen tuhatvuotisessa historiassa oli nyt ensimmäinen ja viimeinen kerta, jolloin Suomen kansa voisi ikiajoiksi vapautua perivihollisensa painostuksesta…”

”Suomalaiset halusivat perustuslain tasavallan presidentille asettamiin velvoituksiin viitaten, että Suomi ei joutuisi aloittamaan sotilaallisia toimi Neuvostoliittoa vastaan eikä vihollisuuksia aloitettaisi Suomen alueelta. Heinrichs totesi, että Suomen väestöstä 46 % oli sosialisteja. Ainoana maata koossa pitävänä voimana oli sotamarsalkka Mannerheimin persoona. Ajatus hyökkäämisestä olisi myös uusi. Suomi pitikin hyvänä, että saksalaisten operaatio alkaisi aikaisemmin, ja toivoo sen provosoivan Neuvostoliiton hyökkäämään ensin.”

Meitä on kyllä helppo johtaa harhaan. Mehän menimme oikein kuorma-autolla ottamaan ryöstetyn alueen takaisin. Siis ensimmäisenä Kannas ja Kannakselta varsinkin Viipuri.

Hyökkäys Kannakselle alkoi heinäkuun viimeisenä päivänä. Silloin Laatokan rannassa oltiin jo Vitelessä, lähellä vanhaa rajaa.

Viipuri vallattiin 29.8. Runsaan viikon kuluttua siitä alkoi ”rosvoretki” vanhan rajan yli Tuuloksesta Aunukseen ja Syvärille.

Sotilaiden ja valtiojohdon ratkaisu oli järjellinen ja kohtuullisesti kansan mielialat huomioon ottava. Ryti ja Mannerheim, jotka eivät olleet edes saksalaismielisiä, osasivat varmasti laskea, miten kiire Saksalla oli. Sen oli saatava Neuvostoliitto polvilleen ja Yhdysvalloille muuta ajateltavaa hyvin nopeasti.

Ja idän hyökkäysretken alku oli sotilaallisesti suurenmoinen.

Pidän hyvin luultavana, että Saksa rahoitti Ruotsin välityksellä armeijamme uudelleen varustamisen. Lentokoneita ja panssareita ei annettu, koska niitä ei tarvittaisi. Pöljä poika sotkee fillarilla, kuten sitten tekikin. Polkupyöräpataljoonien nimi oli muutettu kosmeettisista syistä jääkäripataljooniksi.

Tämän oletuksen tueksi ei ole tosiasioita. Jostain ne rahat kuitenkin tulivat, koska valtio ja armeija olivat konkurssitilassa 1940 ja hyvässä iskussa vuoden kuluttua 1941. Jos rahaa olisi saatu takaisinmaksun ehdolla, siitä olisi kai jäänyt arkistoihin tietoja. Nyt tiedämme vain, että sotilaallisten yhteyksien sisältöä on piiloteltu vielä 2000-luvulla.

Ammuksista ja kranaateista ei ollut puutetta. Tuuloksen hyökkäys oli miehet ja laukaukset laskien suurempi taistelu kuin El Alamein.

Neuvostoliitto oli jättänyt viisaasti Suomea vastaan hyvin vähän joukkoja ja sijoittanut painopisteen pohjoiseen, Sorokan suuntaan.

Raunion ja Kilinin kirja on sydäntä lämmittävä. Siinä on katsauksia neuvostokomentajien vaiheista, ja aika usea siirrettiin Karjalasta valvomaan esim. reserviläisten lennokinrakentamistoimintaa Ulko-Mongoliaan.

Siitä käy ilmi sekin, että Neuvostoliitto oli laiminlyönyt sotilastiedustelun pahasti.

Silti suomalaiset saivat kokea saman kuin Saksa. Neuvostoliitto ei mennyt potkaisemalla kumoon. On vaikea uskoa, että jouluun 1941 mennessä kertyneiden tappioiden suuruutta olisi arvattu ennalta.

Enkä vieläkään ymmärrä, mitä suomalaiset tekivät siellä Syvärillä ja Äänisellä. Selitykset eivät vakuuta. Matka sinne oli liian raskas. En ollut ennen tiennyt Raunion kertomista useista kokonaisten pataljoonien kieltäytymistapauksista.

Olisiko syy sittenkin ollut se, että nuoriso oli tottunut elämään jalat ilmassa ja että todellisuuden taju ei ollut silloinaan kansamme eikä sen herrojen vahva puoli?

Pohdin näitä sotaisia asioita selvästä syystä, en kiinnostuksesta sotahistorian, joka vähäinen. Epäilen jatkuvasti, että toisen maailmansodan erinäisissä tapahtumasarjoissa on tiivistettynä sellaisia sosiaalisia ja poliittisia ilmiöitä, jotka vaikuttavat edelleen tässä ja nyt.