Viihtymisestä

Julius Krohnille viihtyi mainen häly (Pyhäaamun rauha) ja Manniselle viihtyivät vedet. Hakuteos sanoo tätä tyventymistä ylätyyliseksi ja vanhanaikaiseksi.

Toisaalta kaikki runous on symbolismia, jonka yksi tekniikka on kierrellä ja kaarrella ja käyttää asioista ja ilmiöistä hiukan vääriä nimityksiä ja sanoja.

”Veet viihtyy, tyrskyt tyventyy: vuo syventyy…”

Tuosta eteenpäin runo menee reisille, kuten Mannisella useimmiten.

Tiedän että Mannista ja Joel Lehtosta on arvostettava suurina lyyrikkoina, mutta en minä heistä ole koskaan saanut lukemaa.

Kirjoitin eilen muistuttaakseni, ettei viihdettä erota taiteesta ja että rituaali ei ole oikein kumpaakaan.

Tämä asia on tietysti tullut selväksi kauan sitten.

Seurassa kuin seurassa voi ottaa esimerkiksi science-fictionin (jota tunnen surkean huonosti). Kyborgin ja eräitä muita tämän kirjallisuuden ilmiöitä näyttää keksineen nobelisti Harry Martinson. Aniara ilmestyi 1956. Siinä esiintyy kone, mahdollisesti tietokone, Miima, joka opettelee ihmisen tunteita, ja tekee lopuksi itsemurhan, koska ihmiset ovat niin pahoja.

Asimov ja Clarke ovat luultavasti käväisseet hyvin syvällä aikamme ajattelussa ja samoin Lem.

Tässäkin asiassa ikäluokat vaikuttavat. Niillä jotka ovat syntyneet 50-luvulla tai myöhemmin, ei ole oikeastaan perustetta olla tuntematta noita alan klassikkoja.

Marsin aikakirjat ilmestyi Otavan julkaisemana toden totta 1953, ja muistan sen kirjan. Se oli pehmeäkantinen. Jotkut ikätoverini puhuivat Bradburysta paljonkin.

Ehkä talvisota oli minun Säätiöni. Ainakin varhaiset lukukokemukset, kuten Kollaa kestää, tuntuvat nyt lehteiltyinä nimenomaan tieteisfantasioilta.

Viihteellä yleisesti on samoja tehtäviä kuin huumorilla erikoisesti. On mahdollista käsitellä pintapuolisesti asioita, jotka ovat liian kauheita perinpohjaisesti mietittäviksi – kuten Talvisota, josta ei tullut uskottavaa kuvausta ennen 1980-lukua.

(Sodan yhteenkuuluvuuden tunteessa ja sankarihengessä näyttää näet olevan perää. Se oli oikeasti toinen todellisuus. Jatkosota kaikkine vaiheineen on jotain aivan muuta.)

Viihteen vaakasuoralla suunnalla tarkoitan sosiaalisuutta. Jopa pasianssin tehtävä on sitoa ihmisiä yhteen. Sattuneesta syystä taiteen ja viihteen ero on tekniikan aiheuttama, ja tekniikka luo sen nyt umpeen. Tämä Internet on sellaista tekniikkaa.

Suunnilleen samalla hetkellä kun viihdemusiikin massatuotanto käynnistyi todella New Yorkissa, Wienissä ja Pietarissa suunnattomana pianonuottien kaupusteluna, entinen väheksytty kansanmusiikki alkoi nousunsa mielenkiinnon ja lopulta myös arvostuksen kohteeksi.

Salonkiviihde vaikutti kahteen suuntaan. Sitä jäljiteltiin joskus hiukan surkuteltavasti niin että tuloksena oli esimerkiksi rakennetussa maisemassa edelleen näkyvä pikkuporvarillinen nikkarityyli. Sitä väheksyttiin ja samalla nostettiin. Johann Straussin ja Chopinin valsseja soittivat samat henkilöt samoilla soittimilla, vaikka tiedossa ei ole, että Straussin parhaatkaan kappaleet olisivat koskaan edenneen pianoresitaaleihin. Brahmsin Unkarilaiset tanssit kilpailivat suosiosta operettisävelmien kanssa.

Jatkan kuoleman tansseista ja lauluista, mutta en tänään.