Hopeaporsas

En ole kuulunut koskaan kultapossukerhoon, tai jos olen, ilo on ollut lyhytaikainen. Syystä tai toisesta hymypoikapatsaskin pääsi livahtamaan toisille; en muista, mahdoinko olla edes vakavasti otettava ehdokas.

Espoon tuomiokunnan auskultantit oli kyllä eräänlainen hopeasikaklubi minun aikanani.

Vanhan järjestelmän mukaan kihlakunnantuomari ei saanut kehuttavaa palkkaa, mutta sen sijaan pöytäkirjoista ja todistuksista niin sanotun lunastuksen. Maan lihavimpien tuomiokuntien tuomareiksi hakeuduttiin korkeimmasta oikeudesta ja yliopiston oppituoleista, ja kun oma prinsipaalini, Espoon tuomiokunnan tuomari, meni erääseen virkamieshallitukseen oikeusministeriöksi, hän suhtautui asiaan kuin verenluovutukseen, kansalaisvelvollisuutena, joka nyt ei ole varsinaisesti häpeällinen.

Hän oli kohonnut normaalilta uralta eli Turun hovioikeudesta, maan himoituimpaan tuomiokuntaan istumalla sotaylioikeuden puheenjohtajana asekätkentäjutun niin tehokkaasti ja taitavasti, ettei kukaan ole ehtinyt vieläkään edes hätkähtää. Siihen juttuun oli todella vaikea saada tuomaria.

Hyvältä alituomarilta edellytettiin siihen aikaan oivallisten tietojen lisäksi epätavallista todellisuudentajua.

Kun virkasivutuloista siirryttiin kiinteisiin palkkoihin, tuo etu menetettiin, ja alituomareiksi alettiin nimittää tavallisia pulliaisia, ja myös hovioikeustuomarit tunsivat menettäneensä aiheen olla eteviä.

Auskultoiminen tarkoitti tuomioistuinharjoittelua eli käräjien istumista ja kihlakunnantuomarin viransijaisena toimimista. Siihen meni kaikkineen noin vuosi. Tuloksena oli varatuomarin arvo. Tehtävä oli hyvin työläs ja siitä maksettiin vain nimellinen palkka.

Nuoren ammattilaisen oppiaikana tuomioistuinharjoittelu oli korvaamaton – jos sen suoritti vakavissaan. Siinä joutui tekemisiin hyvin monenlaisten asioiden kanssa ja oppi tietämään esimerkiksi, ettei Leppävaaran kartanoon voitu myöntää edes kuulutuslainhuutoa, vaan af Heurlinien ”saanto oli notorinen” eli asia lakaistiin maton alla. Siinä ei ollut mitään hämärää, mutta tämä demari-aatelissuku oli tullut hukanneeksi papereita niin pahasti, ettei asia olisi ollut autettavissa ilman realismia tuomioistuimessa.

Käräjillä oppi tietenkin ensin, miten asioita ei pidä ajaa. Hyvin nopeasti tutustui myös erilaisten asioitsijoiden ja asianajajien pohjasakkaan.

Nykyisen termin mukaan ”verkostoituminen” nuorten juristien kesken oli olennaista. Seppo Riski jää uutisten mukaan nyt eläkkeelle. Hän oli kolmanneksi etevin työmarkkinajuridiikkaan suuntautuneista auskultanteista minun aikanani. Ne kaksi etevämpää ovat ajat sitten läkähtyneet omaan mitättömyyteensä tai kuolleet viinaan.

Yliopistolla sitä ei vielä hoksannut, mutta käräjillä kyllä: eteviä henkilöitä oli syytä varoa. Tarkoitan itseään etevinä pitäviä. Muistan erään, joka lensi kuin leppäkeihäs vielä korkeimmasta oikeudesta, kun olimme samaan aikaan ekstroina eli ylimääräisinä esittelijöinä. Hän oli mielestään niin etevä, ettei hänen tarvinnut tehdä töitään, ainakaan kunnolla.

Mutta kyllä me vähemmän etevämmät opetimme näitä kansakunnan toivoja. Teimme heille lunttilappuja ensimmäiseksi käräjäpäiväksi. Ennen juttulistan laatimista oli käytävä katsomassa, oliko puliukko Sutinen tänään oksentanut ullakkotasanteelle, ja jos oli, haettava ämpäri ja luuttu. Jos asioitsija X ilmoittautui valvomaan testamenttia, paperit voi työntää saman tien takaisin, koska ne eivät olleet koskaan kunnossa; ainakin sukuselvitys oli liian vanha. Jos asiamieheksi ilmaantui keski-ikäinen, punottava ja änkyttävä henkilö, joka kompasteli kengännauhoihinsa, häntä oli syytä kohdella kunnioittavasti, koska hän oli luultavasti hovioikeudenneuvos, joka luuli osaavansa ajaa yksinkertaisempia asioita.

Eli first things first.

Bottan Manalan miestenhuoneessa eräs hiukan vanhempi kollega kusi kerran kenkääni. Häntä itketti hirveästi, kun hänelle oli taannoin selvinnyt, että maailmassa on muitakin mainioita ihmisiä kuin hän.

Espoon tuomiokunnassa auskultoi nuoria, joiden suuntaus oli Yhdyspankki, ulkoministeriö tai jotka olivat tuttavien lapsia. Koska firma oli suuri, mukaan mahtui tyynnyttävä määrä tavallisia pöljäkkeitä. Järjstelmä oli epädemokraattinen, joten se sosialidemokratisoitiin pian. Aatteen miehet ja naiset eivät muuten hankkineet tuomioistuinkokemusta eivätkä varatuomarin titteliä, vaan käyttivät aikansa ”paremmin”.

Väittäisin että nuoruuteni huippuvälkyistä suurin osa on sammunut tai sitten he ovat kaikessa loistossaan matkalla kohti jotain etäistä tähtisumjua, jota edes radioastronomia ei tunne.

Niin kuin kuulemma armeijassa enimmäkseen hyödylliseksi tämän maan kansalaisiksi ovat osoittautuneet hiljaisen puoleiset tyypit, jotka olivat kiinnostuneempia ympäristöstään kuin itsestään. Kanslian rouvilla ja neideillä oli pettämätön silmä. He vaistosivat hyvin nopeasti, ketkä tekivät uskottavaa työtä.

Kerran kanslianhoitajan (jokaisen tuomiokunnan salainen voima oli kaiken osaava, tuiki tavallisen näköinen naisihmisen) pokka petti. Tuleva professori N.N. oli saanut auskultointinsa kasaan nuorempien kollegoiden suosiollisella avustuksella, mutta vielä piti kihlakunnantuomarin viransijaisena vihkiä muuan pariskunta kansliassa. ”Virkani nojalla julistan teidät mieheksi ja naiseksi…”