Todistustaakka

Markku Jokisipilä kirjoitti eilen blogissaan uhriksi asettumisesta, joka on uusin muoti. ”Syrjintää, häirintää, ahdistelua, kiusaamista, rakenteellista sortoa, väheksyntää, alentuvaa kohtelua, alistamista, käsittelemättömiä traumoja, kärsimystä, you name it.”

Dagens Nyheterissä on juuri julkaistu Maciej Zaremban kaksi pitkää kirjoitusta loukkaavuudesta. Kirjoittajan mukaan opettajakorkeakoulussa riittää, että opiskelija sanoo tuntevansa itsensä loukatuksi. Arvosanat nousevat ja opettaja saa potkut ja vaikeista kielellisistä häiriöistä kärsivä opiskelija kielenopettajan paperit.

Zaremban jutut ovat pitkiä ja kauheita. Niitä näemmä nimitetään Ruotsissa blogeiksi, vaikka ne ovat kommentoitavia reportaaseja ja sellaisina hyvin korkeatasoista ja vaivalloisa tutkivaa journalismia.

Mutta myös Suomessa poliisi pannaan nykyisin tutkimaan loukkaantumisen tunteita esimerkiksi erityisopetuksessa tai taidenäyttelyssä.

Kirjoitan tämän muistuttaakseni faktoista ja todistustaakasta, joka on heikosti tunnettu termi. Suomessa seksuaaliseen ahdisteluun ei tarvita enää todisteita – edes hallintolakimiesten mielestä. En tarkoita todisteilla todistajia enkä nauhoitettuja sanoja, vaan todisteita juuri samassa mielessä kuin rangaistukseen johtavassa menettelyssä tähän asti on edellytetty. Jos joku väittää saaneensa haavan, hänen on näytettävä se haava. Jos joku väittää – tämä on Zaremban esimerkki – että opettaja on tunnilla halventanut homoja, eikä kukaan muu luokassa ollut ole kuullut mitään sellaista, tämä ei Suomessa toivoakseni riitä edes tutkinnan aloittamiseen, varsinkaan kun opettaja kertoo sanoneensa: ”Monia vuosikymmeniä sitten tässä maassa halveksittiin homoja.”

Muistan Suomen 1970-luvun, jolloin professorin luennolla esittämä maininta Trotskista 1920-luvun Neuvostoliitossa saattoi johtaa ilmiantoon Tehtaankadulle neuvostovihamielisestä opetuksesta. Koska Trotski oli 30-luvulla todettu kansanviholliseksi, hänen toimistaan sitä ennen ei saanut mainita halaistua sanaa, vaikka hän oli ollut Leninin hyvä kaveri 20-luvulla ja tietysti osa historiaa. Mutta 70-luvulla historian tosiasiat olivat ”väärää tietoisuutta” ja nyt 2000-luvulla tosiasiat ovat loukkauksen vähättelyä.

Tämä on pohjaltaan sama asia kuin fundamentalistien pilapiirrosmellakat. Kiistaa tietoisuudesta. Aivojen valloitusta. Ehkä on käymässä juuri niin kuin oli aihetta pelätä. Sanan ja kuvan levitessä tekniikan myötä käsittämättömän laajasti sananvapaus romahtaa.

Olen hiukan huolissani Eduskunnan oikeusasiamiehen ja erinäisten muiden asiamiesten todellisuudentajusta. Meillä on nyt niin vahvoja ryhmiä – 99 % vastaajista tuomitsee jyrkästi kaiken lasten seksuaalisen hyväksikäytön, eli siis sekä todellisen että kuvitellun.

Merkittävä osa väestöstä, mutta toivottavasti eivät nämä asiamiehet, on vakuuttunut, että kuviteltua hyväksikäyttöä, ahdistelua tai kiusaamista ei ole olemassakaan. ”Riittää että asianomainen tuntee joutuneensa loukkauksen kohteeksi.”

Se ei riitä.

Onneksi kukaan nainen ei ole sanonut, mutta pari miestä kyllä, että olen katsonut heitä merkitsevästi. Miehet ovat tyytyneet selitykseeni, että vasemman silmäni verkkokalvoleikkauksen jälkeen toinen silmälasin linssi on + 6 ja toinen – 2 ja että sen vuoksi katson kaikkea ja kaikkia ”merkitsevästi” – kun en tahdo välttämättä nähdä keskietäisyydelle. Samasta syystä pidän silmiäni kiinni, ellei niille ole muuta käyttöä.

Todistustaakka on riski siitä, että väite jää todistamatta. Rikosasiassa todistustaakka on sillä, joka vaatii rangaistusta. Riita-asioista esimerkiksi irtaimen kaupassa on käännetty todistustaakka. Jos tilattu tavara myöhästyy, ostaja voi vaatia vahingonkorvausta, ja myyjä vapautuu vain osoittamalla, ettei myöhästyminen johtunut hänestä vaan esimerkiksi odottamattomasta liikennehäiriöstä (junaonnettomuus – force majeure).

Myös rikosasiassa syytetyn on esitettävä perusteita. Henkilö on tavattu kioskin edestä tupakkakartonkeja kainalossa ja tiilikivi kädessä. Hän kiistää. Rangaistus tulee – myös vaikka syytetty on kertonut, että tuntematon mies kävi tunkemassa tupakat hänen kainaloonsa ja kiven käteen juuri ennen kuin poliisit tulivat.

Tämä on jopa salaliittoteorioita torjuttaessa tunnettu prima facie –lähtökohta. Jos väitetään jotain kovin yllättävää ja epätodennäköistä, sitä väitettä on perusteltava ja tuettava todistein.

Väittäisin että asia on hyvin tärkeä ja neuvoisin lukemaan ruotsalaiset laajahkot jutut.

Meillä on myös nykyisyydessä ja historiassa niin pyhiä ryhmiä, ettei heidän menettelynsä ylle saa kukaan langettaa minkäänlaista varjoa. Heitä ovat nykyisin sotaveteraanit ja perinteisesti jääkärit ennen kansalaissotaa, sen aikana ja sen jälkeen. Jos joku kirjoittaa, että jääkäri oli juovuksissa, hän on automaattisesti epäisänmaallinen ja epäuskottava. Olen myös itse ollut kuulemassa, miten ihmiset alkavat pihistä suuttumuksesta, kun kehdataan väittää, että suomalaisten rintama murtui Valkeasaaressa 1944. Onneksi meillä ei ole sotaveteraaniasiamiestä.