Kalusteiden seikkailut

Tavarat ovat toisinaan puheliaampia kuin ihmiset. Ihmiset sekaantuvat sanoissaan ja pinoavat niitä päällekkäin kuin kirjoja, kunnes torni sortuu. Esineiden puhetta voi olla paha erottaa, mutta se palkitsee.

Tuon kuvassa olevan ruokasalin kaluston näin ensi kerran vuonna 1965. Tuleva appi valitteli, että se oli suunniteltu toisiin tiloihin, Kuolajärven kunnanlääkärin virkataloon, ja se oli ollut paikallaan myös Tampereen Säästöpankin talon ylilääkärin virka-asunnossa.

Se on oli suunnitellut appeni lanko Yrjö Lindegren, ja kalusto oli rakennettu suurella huolella 1920-luvun lopussa. Yrjö L. oli näitä merkittäviä suomalaisia arkkitehteja, joiden nimet eivät kuulu enää yleissivistykseen, eli samaa sarjaa kuin esimerkiksi P. Blomstedt.

Lindegrenin tunnetuimmiksi töiksi jäivät Olympiastadion ja Käärmetalo Helsingin Mäkelänkadulla ja Kaisaniemenkadun ja Fabianinkadun kulmassa oleva Elonvaran talo. Hän kuoli aika nuorena sydänkohtaukseen.

Luulisin olevani ylpeä siitä, että poikani kunnostutti tämän kaluston hirvittävillä kustannuksilla. Tuollaisia eheitä kokonaisuuksia ei näe juuri missään. Kahdentoista hengen päivällispöytä on mennyttä maailmaa.

Talvisodan pommituksissa Tampereella tuli ja vesi hävittivät paljon. Umpipuinen kalusto säästyi. Omistaja ei ehtinyt murehtia tavaroita. Hänellä oli kädet täynnä sotasairaalan evakuoimisessa hirmupakkasissa. Tampereen ratapihaa tähdänneet pommikoneet osuivat kiitettävästi myös Yleiseen sairaalaan. Katolla ollut punainen risti auttoi tähtäystä.

Jatkosodan loppuvaiheessa ei liioin mietitty, mikä on ”torjuntavoitto”, eikä istuttu pehmustetuissa tuoleissa. Appeni sanoi, että kun Tampereelle alkoi tulla kokonaisia junalasteja haavoittuneita, joilla ei ollut edes ensisiteitä, siinä ei tarvinnut enempiä uutisia rintaman tilanteesta.

Perinnönjaon yhteydessä kävi taas kerran ilmi, minkä verran ihmiseen vaikuttaa oivallinen oppisivistys, etuoikeutettu elämä ja syvästi koettu poliittinen vakaumus – ei mitään. Heti kun tuollainen perillinen alkaa puhua oikeudenmukaisuudesta, kaikki ymmärtävät, että puhe on rahasta. En tarkoita lapsiani enkä kälyäni.

Kun menen tapaamaan tuota kalustoa, ajattelen suurten ikäluokkien siipijengiä. En oikein tiedä, monetko meistä ovat elämänsä aikana tehneet jotain hyödyllistä.

Muistoja nostattava kalusto antaa tilaisuuden täsmentää. – En ole isänmaallinen henkilö. Suomen nimissä on tehty vääryyttä melkein yhtä paljon kuin rahan.

Arvostan sotasukupolvea, josta niin suuri osa pani yhteisen edun oman etunsa edelle. Isänäitini teki sen siivoamalla junia. Mies ja neljä poikaa olivat rintamalla, viides sotasairaalassa.

Epäilen että terrorismiin taipuvaiset suuret sukupolvet eli oma ikäluokkani jäivät jälleenrakennuksen kiivaudessa vaille kotikasvatusta.

Kun edelliset ikäpolvet ovat poissa, tuntuu hyvältä, että joku suuriin ikäluokkiin kuulumaton näkee vaivaa pitääkseen yllä heille läheisiä tavaroita.