Herkolle käyttöoikeuksista

Herkon väitöskirjan aihe on Creative Commons, jota katso Googlesta.

Järjestelmä on hieno. Kysymys on periaatteessa teosten käyttöoikeuden luovutuksesta ilmaiseksi.

Jos tekijät vain jättäisivät oikeutensa heitteille, kuka tahansa voisi tietysti yrittää ansaita niillä rahaa. Tämä järjestely tarkoittaa useimmiten, että teos siirretään rahan tavoittamattomiin. Käyttöoikeuden saa hankkimalla verkosta lisenssin, ja se onnistuu muutamalla hiiren liikkeellä.

En ole pahemmin esitellyt tässä enkä muualla järjestelmää, koska sillä on omat puolestapuhujansa ja edustajansa, jotka osaavat asiansa. Tuen lämpimästi, mutta enimmäkseen katsomosta.

Asiantuntevat lukijat käsittävät, että ajatus polveutuu open source –tietokoneohjelmista. Usein käytetään nimitystä open content.

Kun jossain vaiheessa kävi ilmi, että nuoret tuntevat termin ”commons” vain amerikkalaisista yhteyksistä, otin esiin vanhan rakkaan teoksen, Haatajan ”Maanjaot ja talojärjestelmä” (1949). Olen aina ollut hiukan heikkona kameraalioikeuteen.

Suomalaisittain ”commons” on siis yhteisalue, mutta ei oikeastaan yhteisomistusoikeus. Jälkimmäinen on tyypillisesti kuolinpesä, joka omistaa vaikka kesähuvilan, tai ylimalkaan joukko ihmisiä tai yhtiöitä, jotka omistavat jotain murto-osaisesti. Tai on sitä yhteistä omistusoikeutta jaollista ja jaotonta, mutta viis siitä.

Ennen aikaan kukaan ei välttämättä omistanut mitään tiettyä nurkkausta maasta.

Usean kerroksen omistusoikeudesta, joka sekin on eri asia, on kirjoitettu suomeksikin viisaita ja paksuja kirjoja. Puhe on silloin esimerkiksi läänityksestä, allodiaalisätereistä tai muusta sellaisesta.

Vanhoissa maanjaoissa talolle osoitettiin palstat eli alueet – peltoa, niittyä, metsää ja impedimenttejä eli joutomaata.

Englannissa yhteismaita eli kylän yhteiseen käyttöön esimerkiksi laitumina jätettyjä alueita alettiin jakaa 1400-luvulla, ja kehitystä vakiinnutti vuoden 1709 Enclosures Act.

Tuo säädös on Euroopan taloushistorian tärkeimpiä. Englannin pitkään riutunut talonpoikaisväestö katosi melkein kokonaan ja oli siten käytettävissä käsitöihin ja tehdastyöhön. Muodostui suurtiloja. Preussissa vastaava ratkaisu oli Gemeinheitsteilungsordnung 1821. Ruotsissa ja Suomessa isojaot alkoivat 1700-luvulla ja jatkuivat jatkumistaan. Tämän sanon ulkomuistista, mutta luulen, että vielä uusjaon valmistumisen jälkeen tehtiin toisen maailmansodan päätyttyä joitakin isojakotoimituksia.

Ennen isojakoa oli vallinnut niin sanottu vainiopakko. Kun palstat olivat sikin sokin ja useimmiten kapeina sarkoina, maatyöt oli tehtävä kyläkunnan voimin, ja heti tuli ongelmia, jos joku jätti satonsa korjaamatta ja ahkerammat eivät siten päässeet kulkemaan hänen palstansa yli. Vainiopakko (tegtvång) tarkoitti, että yksityinen oli täysi riippuvainen koko kylän töiden järjestelystä.

Vainiopakko ja sekavat maanjako-olot aiheuttivat yhteisalueiden raiskaavaa käyttöä. Laitumista ja metsistä ei oikeastaan huolehtinut kukaan.

Katso lähemmin esimerkiksi Jutikkala Suomen talonpojan historia tai Jutikkala ym. Maanviljelyksen historia I-III. Katso erityisesti verkosta oivallinen yhteenveto .

Tekijänoikeudessa ja patenttioikeudessa on edelleen voimassa vainiopakko. Hengen viljelyä harjoitetaan kyntöhärkien ja risukarhien tekniikalla.

Etenkin musiikin tekijänoikeuden edunvalvontajärjestöt ovat urakoineet sopimusratkaisuja niin että suojattujen teosten käyttäminen vastiketta maksamalla on suhteellisen vaivatonta ja useimmiten aika halpaa.

Sitä vastoin ”yhteismaan” käyttäminen on lähes mahdotonta.

Olen itse haeskellut radio-ohjelmiini muutamien vuosikymmenien ajan vapaata musiikkia. Voin vakuuttaa, ettei Internet ole lainkaan helpottanut asiaa. Tälläkään hetkellä en ole varma, onko St. Louis Blues vapaa, kun se USA:n vanhan lain mukaan näyttää siirtyneen public domainiin. En saa selvää, onko St. James Infirmary kansansävelmä ja kansanlaulu, kuten useat lähteet ilmoittavat, kun amerikkalaisen edunvalvontajärjestön tietokanta kumminkin ilmoittaa sille säveltäjän ja oikeuksien omistajan.

Kuten näette tästä, kielikuva ei ole kaukaa haettu. Commons.

Kauempaa haettu kielikuva olisi aava meri. Tänäkin päivänä on voimassa hyvin vanha kansainvälisen oikeuden periaate, jonka mukaan aavaa merta ei omista kukaan eikä mikään valtio saa estää kenenkään purjehdusta. Tuosta ajatuksesta lähtien on sitten kehitetty valtioon kuuluvat aluevedet, taloudelliset vyöhykkeet ja etenkin oikeus mannerjalustan käyttämiseen. Viis siitä.

Onneksi meillä oli reaalisosialismi, joten tiedämme kokemuksesta, ettei oikeusjärjestelmän purkamisesta (kesannoinnista) seuraa mitään hyvää. Toisaalta tiedämme, että oikeusjärjestelmää on kehitettävä ja että tekijänoikeuden pohjaksi väitetty luovan toiminnan edistäminen toteutuu parhaiten varomalla liikaa niuhottamista. Jos jokainen istuu aidalla haulikko polville, kuka silloin viljelee vainioita?

Creative Commons parhaimmillaan on järjestelmä, joka on kuin kansallispuisto – jokainen saa mennä sinne, kunhan muistaa, että tämä on periaatteessa toisen aluetta ja täällä on oltava ihmisiksi.

Tekijänoikeus-ekologia vaatii ymmärtämään, että kaikki hyödyllinen kasvu on ravintoketjua, jota ei saa katkoa eikä riistää edes omistusoikeuden varjolla.

Tekijänoikeudessa eli siis tieteissä, taiteissa ja kulttuurissa tehoviljely ja liikarakentaminen aiheuttavat saman kuin ne aiheuttavat luonnossa.

Luovuus – joka olisi nykykielellä ”monimuotoisuus” eli diversiteetti – edellyttää vainiopakon purkamista.

(Kuva 1600-luvun maakirjakartat, Kauhavan kunnan Kauhavan kylä.)