Valtakunta oli hänen

Nuoren yksinvaltiaan käteen jäi suuri valtakunta Stadesta ja Wismarista Jäämeren puuttomalle ylängölle, Strömstadin ulkoluodoilta inkerikkojen ja karjalaisten erämaihin; maa oli verkkaan, pala palalta, vuosisadan vuosisadalta, levittäytynyt moniaalle Mälarin seudun muinaishämärän sydänmaalta, jonne leveäpartaiset rautakauden kuninkaat olivat entisinä aikoina perustaneet Svean vallan. Se ei ollut saavuttanut suuruuttaan trooppisen ilmanalan ihmeenä, ei naimakaupoin eikä perintöinä, vaan näkemällä kauan ja kunniallisesti vaivaa aseinaan aura, kirves ja miekka. Välistä, keskiajan pitkinä vuosisatoina, oli vanha valtakunta ollut peräti vajoksissa, puoliksi kuolleena, unessa, väsyneenä, flaamien ja juuttien nakertamana, kuin iäkäs aarniometsän jätti, joka on alkanut potea tauteja ja vaipunut horrokseen saatuaan sietämättömän annoksen kristinuskon ja vieraiden kulttuurien ihmeitä tekevää juomaa. Se oli ollut Euroopan valtioista kaikkein vähäpätöisimpiä, loukkoonsa unohdettu maa, jonka toivossa vahvat naapurit kukaties käsittivät syntyneen suopean sallimuksen oikusta ihan vasiten nyljettäväksi ja kaltattavaksi. Mutta horrokseen ei ollut milloinkaan luottamista; nukkuja oli välistä hönkäissyt puutumustaan, kiertynyt kyljeltä toiselle ja ympäristön tyrmistykseksi ja kauhuksi noussut rähähtäen jaloilleen; ja silloin särkyi mikä alle jäi – kahleet, rajat, naapurien kallot. Aikojen saatossa oli käyty paljon sotia mutta koettu niukalti huikaisevaa menestystä ja harvoin sen suurempaa riemun aihetta, mutta silti sodittiin sitkeästi, koska se oli tapa ja pakko. Sattuman kauppaa oli jossain vaiheessa hämärinä vuosisatoina löydetty Itämeren takaa maa ilman isäntää niin että sen saattoi kukaties ottaa omakseen, sikäli kuin ei estettä ilmaantunut; Itämaa oli sen nimi, sittemmin Suomi. Siellä oli – paikoin omiakin hurjemmilla salomailla ja soilla – ihmisiä, nahkoihin ja turkiksiin sonnustautunutta väkeä, joka puhui tuntematonta kieltä ja jonka sieti kääntyä kristinuskoon, annapa ettei kerrassaan maksaa vähän verojakin, esimerkiksi tervaa ja turkistavaraa; mutta tämän Itämaan tuolta puolen tavattiin kovaääninen ja takkupartainen joukkokunta, jolla oli juuri samat ajatukset turkistavaraan ja niihin verrattaviin veroparselleihin nähden, eikä heidän kanssaan osannut alun alkaenkaan tehdä muuta kuin tapella. Tappeluja venäläistä vastaan, tappeluja tanskalaisten, lyypekkiläisten ja kalparitarikunnan kanssa, rajakahakoita, linnoitusten ja erämaiden omimista, sisäisiä kouristuksia ja mullistuksia, kaikki muotoa ja viimeistelyä vailla, kaikki vailla mielenkiintoa muun maailman katsantokannalta – siten eteni aika Ruotsin maassa, ja Jumalaa kiitettiin kustakin päivästä kohdaltaan ja oltiin tyytyväisiä, ellei piina paisunut liialliseksi.

Viimein kun oli tehty monenmoisia voimille käyneitä yrityksiä erilaisten kuninkaiden kanssa, kokeiltu unionia ja harrastettu kotitekoisia hallituksia, jotka eivät koskaan kestäneet vallan kahvassa kauan, tuli sitten aatelismies, Kustaa Eerikinpoika Vaasa, jolla oli rynnäköissä käytettävä risukimppu vaakunakuvionaan, ja hän istui valtaistuimelle, joka sattui hänen omien taannoisten toimiensa vuoksi olemaan tyhjänä. Siinä oli lopulta mies joka kesti, ja hän osasi perustaa hallituksen joka kesti, ja silloin maa alkoi havahtua ja saada mainetta, joka kantautui useitakin peninkulmia pidemmälle kuin ennen. Tämä tällainen Kustaa-kuningas teki naapureilleen tiettäväksi, että metsästäminen hänen maillaan oli vastedes oleva kielletty; ja jos kuka tämän kuultuaan nauroi ja yritti vanhoja kurejaan, kuningas osoitti olleensa vakavissaan ampumalla kohti. Ruotsi oli jatkanut mitenkuten kehitystään hänen poikiensa aikana, hitusen vähemmän ujona ja luimussa korvin kuin ennen, ja kansan oli vallannut uusi ja epämääräinen tunne, että se saattaisi kelvatakin johonkin, vieläpä kotikontujen kuulumattomissa, jos oikein tosissaan yritti ja jos kärjessä kulki mies, jonka ote piti. Nyt maalla oli varaa sellaiseenkin ylellisyyteen, että pidettiin välillä pientä vihaa puolalaisen kanssa, mikä oli uutta ja jotenkin arvollista, herraskaista siihen vanhaan ja tavalliseen verrattuna, ja kaikkiaan ilahduttava merkki siitä, että nyt alettiin päästä maailmassa eteenpäin.

Ja perästä tuli juuri otolliseen aikaan mies, joka kulki kärjessä varmempana kuin yksikään toinen, rynnäkkökimppujen suvun ensimmäisen kuninkaan pojanpoika ja itse sen viimeinen edustaja miehenpuolelta; ja Ruotsin paino kohosi nyt nopeasti ja se sai 1600-luvun tapaan täyteläiset muodot ja mitat ja seisoi kahareisin Itämeren yllä raskain saappain hirvitykseksi kaikille niille, jotka sattuivat olemaan näköetäisyydellä, ja liikkui kohta paremmissa piireissä Tonavalla ja Reinillä käytellen kätevästi keihäitä ja kirjelmiä. Kasvanut vyötärönmitta ei millään muotoa merkinnyt velttoutta; päinvastoin sen lisääntyivät sekä liikkuvuus että ruokahalu, mikä aiheutti asioita ymmärtävissä naapureissa mitä suurinta levottomuutta. Maakuntia anastettiin arkailematta kaikilta ulottuvilla olevilta valtioilta, ja kun ennen oli eri ilmansuunnilla voitu lähteä siitä, että Ruotsin kanssa sai taistella jytyyttää aivan rauhassa vuosikaudet vaikka vähäisestä rajalinnasta, nyt tämä maa valloitti milloin Jumala ja jäätilanne sen sallivat viisi maakuntaa talvessa. Kaarle X Kustaa oli väsynyt pienimittaisiin liiketoimiin, jotka rajoittuivat maakuntiin, ja kohottanut oman ja kansansa katseen kohti etäisempää taivaanrantaa ja yrittänyt tavattoman tosissaan valloittaa ajanhukan ja vastuksen vähentämiseksi kokonaisen kuningaskunnan kerralla. Mutta Puola valui hänen kouristaan kuin nilviäinen, josta ei saa otetta, ja Tanskakin selvisi vastoin kuninkaan perimmäistä tarkoitusta hengissä hänen vierailuistaan, kun kuningas, ainoan kerran elämässään kahden vaiheille jääneenä, lykkäsi väkirynnäkön tuonnemmaksi.

Itämeren seudun sotien kausi kesti neljäkymmentä vuotta, Riian piirityksestä Kööpenhaminan piiritykseen, ja tuona aikana Ruotsi oli tehnyt tehtävänsä valloittajana ja saanut aikaan paljon. Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa ulkomaiset sodat olivat vakiintuneet tavaksi; rauhaakin oli tarjolla niille, jotka syystä tai toisesta kaipasivat sitä (sillä omien rajojen sisäpuolella vallitsi rauhantila), mutta valtiollisesta näkökulmasta katsoen rauha oli

Moody food

For us that trade in war;

eli kuninkaalle ja kansalle lähestulkoon onnettomuus, koska säällisen armeijan ylläpitäminen emämaassa maksoi mahdottomia eikä raha riittänyt väen elättämiseen armeijan rullista uloskirjoitettunakaan, kun taas liikkuessaan Puolassa, Saksassa tai Tanskassa sotaväki kykeni ilman kohtuutonta ponnistusta hankkimaan itse elantonsa. Ruotsin naapureilta tämä kehitys vei, kuten luonnollista on, turvallisuuden tunteen ja työn ilon. Usealla taholla oltiin nyt vailla maata ja mainetta, eikä kukaan tiennyt, oliko sekin mahdollisuus olemassa, että ruotsalaisten kaameat kävelyt Itämeren ympäri alkaisivat jonakin päivänä uudestaan.

Kaarle X Kustaan aikana valtakunnan raju ulkoinen kehittäminen oli saatettu päätökseen ja sen sijan oli ottanut tarpeellinen askartelu vanhan valtakunnan rajojen sisällä. Joidenkin välikohtausten jälkeen alueelle tuntui toistaiseksi levittäytyneen hiljaisuus ja joltinenkin tasapaino. Brandenburgilaiset olivat kylläkin voittaneet keskisuuressa taistelussa Fehrbellinin luona vanhan Wrangelin joukot ja pitäneet itseään boiotialaisten vertaisina Leuktran taistelun jälkeen. Ruotsalaisilta oli ennen näkemätöntä (mutta tulevina aikoina sitä vastoin yleistä) määrätä vanhuudenhöperö henkilö kenttäarmeijan johtoon, koska suuret sotapäälliköt eivät yleensä eläneet vanhoiksi; mutta kun uuden käytännön ikävät puolet oli tällä kertaa tajuttu ja päälliköksi oli nimitetty muuan Königsmarck, raisu mies jota ikä ei painanut, sotilaallinen maine oli palautettu siihen määrään kuin oli kohtuullista toivoa, ja brandenburgilaiset joutuivat toteamaan, että heidän voitokseen Pommerissa jäi juuston kannan kaltainen maakaistale.

Tanskalaiset olivat samaan aikaan yrittäneet vakavissaan uusintaottelua mutta saaneet kovan kisaamisen jälkeen palata elättelemään entisiä murheitaan. Ennen hankittu alue oli siis osattu säilyttää ohimenevästä heikkouden kaudesta huolimatta, mutta muutoin Ruotsi ei enää marssinut. Naapurit saivat hengähtää, hoitaa haavojaan ja hautoa kaunojaan, sillä Ruotsilla riitti hurjuudella kootuissa maamassoissaan järjestelemistä.

Nyt tapahtui hyvin nopea sulautumisilmiö, kun Kaarle X Kustaan Tanskalta voittamilla suurilla Skoonen alueilla kansallinen tietoisuus muuttui yhden sukupolven aikana toiseksi ja väestö kääntyi tunteiltaan ja vaistoiltaan ruotsalaiseksi, takautuvin vaikutuksin käsityksiin sen seudun tanskalais-ruotsalaisesta menneisyydestä; kokonaisuutena tälle kehitykselle on tiettävästi vaikea löytää vastinetta Euroopan uudemmasta historiasta. Hirsipuut, joihin Göingen vapaajoukkolaiset oli ripustettu, eivät olleet ehtineet maatua ennen kuin Skoonen rykmentit lähtivät Ruotsin sotiin yhtä luotettavina kuin toisetkin; erottava tekijä on vielä omina päivinämme vain seudun kieli, jota ei Jönköpingin pohjoispuolella ilman valmennusta ymmärretä. Myös Itämeren maakunnat asettuivat aloilleen lukuun ottamatta joitakin sikäläisiä aatelismiehiä, joihin Kaarle XI:n iso reduktio iski liian kovasti; sama koski Pommeria ja Bremen-Werdeniä, ja näitten viimeksi mainittujen alueiden välissä oli Holstein-Gottorp, puoliksi liittolainen, puoliksi vasallivaltio, helppohoitoinen ja kätevä pallo tanskalaisten jalassa. Kaiken kaikkiaan kokonaisvaikutelma oli vakaa ja valtio oli kartallakin pulleudessaan ilo silmälle, minkä ohella se tietysti teki toivotun vaikutuksen pelkällä pinta-alallaan.

Kaarle XII itse huomautti kerran aikanaan, kun keisari yritti Saksissa käytyjen neuvottelujen kuluessa tasoittaa ilmenneitä mielipide-eroja tarjoamalla hänelle Bremenin vapaakaupungin herruutta (sillä kaupunki ei kuulunut samannimiseen Ruotsin vallan alaisuudessa olevaan ruhtinaskuntaan): ”Meillä on tarpeeksi maata.”

Ihmisistä oli Ruotsin kruunulla puutetta; pinta-alaltaan suunnaton valtakunta oli lähes tyhjä, kylätkin harvaan rakennettuja myös aikakauden muihin mutkattomiin talonpoikaisvaltioihin verrattuna. Kaikkineen kolme miljoonaa asukasta sanovat oppineet, jotka ovat nähneet laskemisen vaivan, parhaassa tapauksessa kolme ja puoli miljoonaa, mutta tuohon lukuun kuuluvat jo kaikki alusmaat Saksassa ja Baltiassa, kun taas alueeltaan saman suuruisessa Puolassa oli ainakin kolmetoista miljoonaa asukasta. Ihminen ei ollut vielä onnistunut uurastuksellaan tempaamaan erämaita siitä tilasta, johon ne olivat jääneet luomisen usvaisessa aamussa; monin paikoin ne olivat vihreässä ja sammaleenruskeassa koskemattomuudessaan, vasitenkin Norlannissa ja Suomessa, ruhtinaskunnan kokoisia alueita, joiden taivaalle asumuksen savu ei ollut vielä milloinkaan kohonnut, joissa ei ollut ikinä kuultu edes kaikuna kirkonkelloja, ja joiden kamaraa ihmisjalka oli polkenut vain sattumalta ja ohimennen. Etelämpänä oli niittyjä, laitumia, peltotilkkuja, kyliä ja vanhaa vainiota; mutta enin osa oli sielläkin koskematonta metsää, ja salo löi salolle kättä yli ihmisen asumien kaistaleiden. Tungokseksi asti ihmisiä oli vain muutamassa paikassa: oli jokunen kaupunki, kaikki etäällä toisistaan, hirsistä ladottuja tai salvottuja asumuksia, joissa majaili kauppiaita, käsityöläisiä, merenkulkijoita ja jokin määrä käypäläisiä; viimeksi mainitut (joihin luettiin ”vaeltavat kisällit, maankiertäjät ja virattomat kirjurit”) epävarmoissa oloissa siksi että isällinen esivalta katsoi täysikasvuiset miehet kalleudeksi, jota ei ollut aihetta pitää tyhjän panttina ja jotka oli keuhkojen rahinaa tai mielenliikutusten voihketta kuuntelematta tapana temmata useinkin ilmenevien syiden vuoksi johonkin jalkaväkirykmenttiin miehistöksi tai linjalaivaan merimiehiksi. Tukholma, Viipuri, Turku, Tallinna, Riika, Kalmar, Stralsund, Stettin, Malmö, Göteborg; nykyisessä mielessä kaupungiksi katsottavia paikkoja ei ollut juuri muita, koska kalastajakyliä ja osavuotisia kauppapaikkoja on paha laskea lukuun.

Porvarit olivat vähäpätöinen vähemmistö; niin sanottua sivistyneistöä (ottamatta tässä huomioon papistoa ja sitä lähellä olevia lukkareiden ja suntioiden ammattikuntia) ei juuri ilmennyt; sivistyksellisiä tarpeita tyydyttivät harvakseltaan vierailevat temppujentekijät, tanssitaitoiset ranskalaiset, pelimannit, hää- ja hautarunojen sepittäjät, professorit, linnanrakentajat ja goottien ja vandaalien ikivanhaa mainetta vaalivat muinaismuistojen harrastajat. Muutoin maassa oli kolmea lajia asukkaita, sisukkuudeltaan ja voimaltaan toistensa veroisia, nimittäin talonpoikia, sotilaita ja aatelisia, viimeksi mainitut enemmän tai vähemmän jalostuneita ensin mainittujen ryhmien edustajia.

Kahdeksan ihmistä kymmenestä – kukaties enemmänkin – kuului talonpoikaissäätyyn, ja talonpojat olivat, täällä kuten muualla, mutta täällä poikkeuksellisessa määrin, vahvaa sukukuntaa, sillä muutoin he eivät olisi kestäneet hengissä. He kiskoivat oman ja valtakunnan elannon maasta, joka parhaimmillaankin antoi niukalti ja välistä ei mitään. He omistivat maansa itse ja poikkesivat tässä Euroopan kaikista muista talonpojista kruunun ja lain mutta eivät kenenkään muun alamaisina. He olivat kovaa, karaistunutta ja lapsekasta sukukuntaa, täynnä maan rauhaa ja heimon vanhaa viisautta, suurin piirtein vapaita heille myöhemmin pakolla syötetyn paperisivistyksen hengettömästä jäljittelystä. Eivät he olleet luonnon ilmiöitä eivätkä vailla kosketusta aikakausien unelmiin, vaan maan ja ajan muokkaamia olentoja. He elivät ja toimittivat asioitaan tietämättään, nimettöminä, luottavaisina, vuodenaikojen, sukupolvien ja tapojen poljennossa, kärsivät vastuksia ja kokivat tyytymystä ja tiesivät kaiken mikä oli tarpeellista. Kuninkaat kävivät sotaan, valtakunnat toistensa kurkkuun, rajoja siirreltiin ja kunniaa niitettiin; he eivät suuremmin kiinnostuneet tällaisesta eivätkä siitä paljon kuulleetkaan muutoin kuin sotaväen otoissa ja hämärinä kulkupuheina; parhaassa tapauksessa saatettiin kohdata joku iäkäs nihti, joka muisteli Varsovassa särkyneitä hampaitaan, rokon riehumista Pommerin leireissä tai pahaa reumatismia, jonka kertoja sai, kun käytiin jäitse juuttia kurittamassa, tai ehkä hänellä oli esittää oikea tukaatti, kuninkaalta Lundissa vihollislipun valloittamisesta saatu. Joskus he osasivat auttavasti piirtää ja ihan tulkita puustaimia ja numeroita, vaikka tunsivat syvää epäluuloa sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka puuhasivat papereiden parissa; he olivat ahkeria kirkonkävijöitä ja osallistuivat kaikkiin tarpeellisiin menoihin, mutta arkikäyttöön heillä oli vanha uskontonsa. He tekivät työtään vakiintuneita tapoja noudattaen, riitelivät naapureiden kanssa, kuorsasivat tuvan nurkassa, pyrkivät ojentamaan naisväkeä, mikäli saivat suunvuoron, ja yrittivät urhollisesti, esivallan vähänkin rohkaistessa, edistää maallista hyvää ja hengellistä autuutta polttamalla häijyjä eukkoja noitina; muutoin he kestivät sen, mikä oli kestettävä, valittivat veroja ja väenottoja, vaikka varmaan kuuroille korville, säästivät ja kitsastelivat ja koettivat piilottaa lantin silloin, toisen tällöin, pahan päivän varalle, tapasivat toisiaan humalapäissään juhlapyhinä ja markkinoilla, vaihtoivat hevosia, lehmiä, joskus vaimojakin, ja pistivät puukolla pahapäissään; tarpeen tullen he luottivat kuninkaaseen, mutta aina omaan oveluuteensa ja voimaansa sekä valkeuden voittoon, mikä tarkoitti Jumalaa ja pappeja vastakohtana pimeyden voimille, eli paholaiselle ja nimismiehelle; he ikääntyivät, joutuivat syytingille, päätyivät kukin keinollaan hyvien jälkeläistensä toimesta kirstuun, maakuoppaan ja unohdukseen.

Sotaisalle valtakunnalle he olivat korvaamaton voimavara ylpeän valtiorakennelman leveäharteisina kantajina, jotka jaksoivat nujertumatta sangen paljon, mutta valitettavasti heidän määränsä ei ollut niin suuri eikä ravitsemuksensa niin hyvä kuin olisi voinut toivoa. Veroja ja nostoväkeä saatiin todellisen tarpeen tullen kyllä irti enemmän kuin normaalioloissa, mutta parhaassakaan tapauksessa ei paljon; ja juuri näihin aikoihin aina niukka sato oli epäonnistunut kahtena perättäisenä vuotena täysin ja suuressa osassa maata ihmiset pysyivät hengissä, jos olivat lainkaan pysyäkseen, syömällä pettua, juuria ja ruumenia, tai kulkivat kerjuulla ja kuolivat kasapäin. Tämä oli valtakunnalle paha koettelemus, pahempi kuin vuosisadan tavanomaiset sodat, mutta ei kuitenkaan ainutlaatuinen; tämäkin oli ilmiö, joka kesti aikansa ja meni ohi. Valtio kykeni joissakin paikoin auttamaan hiukan toimittamalla vesireittejä käyttäen kukaties varastoitua viljaa syötäväksi ja siemeneksi; monilla kadon ankarastikin koettelemilla oli kumminkin kätkettynä kappa kylvöön; sitten tarvittiin vain muutama suotuisa vuosi, hyvä heinäsato, naurista ja viljaa – eikä nälkävuosista jäänyt muuta jälkeä kuin joukko autiotiloja, suuret verojäämät ja kovista kuolovuosista kertovat numerot kirkonkirjoissa.

Talonpoikainen väestö ei juuri innostunut sodasta eikä vieraista valloituksista eikä se päästänyt vähällä pirteistään miehiä, joista tuli kaiken Euroopan kauhuja. Nuoret rekryytit itse pitivät usein talonpoikaista oloaan sinistä takkia suuresti arvokkaampana ja karkasivat metsiin, joista heitä jahdattiin kyläkunnan voimin lippusiimojen kanssa kuin susia, mutta monesti he lyhyen ylimenovaiheen jälkeen marssivat mieli syvän tyvenenä kohti tykkejä ja piikkipaaluja tai seisoivat keihään varressa lujina kuin kallio, kävi päälle kuka kävi, vaikka raskas ratsuväki; joissakin tapauksissa, onnen ollessa myötäinen, heistä kehkeytyi mahtavia sotapäälliköitä, kenraalimajureita ja aatelismiehiä.

Kaarle XI oli äskettäin saanut valmiiksi kuuluisan ruotujakolaitoksensa ja tuonut siten selvyyttä ja järjestystä entisiin onnenvaraisiin oloihin. Sotamiehet kuuluivat nyt yhteiskuntaan entistä kiinteämmin, ja kuningas oli ratkaissut kysymyksen armeijan elättämisestä rauhan aikana niin että sotaväki silti kykeni lähtemään pieneenkin kahakkaan viivytyksittä. Kaikkialla Ruotsissa ja Suomessa asui nyt vakinaisesti vuokramiehinä erityisesti heitä varten rakennetuissa sotilastorpissa tai ruotutalonpojan tuvan päässä suuri määrä nihtejä ja huoveja, jotka olivat taatusti tavoitettavissa ja vapaita vanhuuden vaivoista, saivat elatuksena ruotunsa talonpojilta tai rusthollista muutaman riikintaalerin, peltotilkun ja naurismaan ja kaksi kuormaa heiniä vuodessa, ja täydelliset sotavarusteet olivat tallessa luotettavassa paikassa, josta ne noudettiin sodan sytyttyä tai kun rykmentti kutsuttiin harjoituksiin, mutta ei sitä vastoin kotikäyttöön kaalimaalle; tuhat kaksisataa miestä joka maakunnan tai läänin rykmenttiin, kukin asiaan kuuluvin sopimuksin sitoutuneena palvelemaan, kunnes mies merkittiin kuninkaan rullista ulos kirjoitetuiksi tai hänet katsottiin saavutetun iän vuoksi kypsäksi saamaan eron, yleensä viisikymmentäviisi vuotta täytettyään – jolloin ruotu oli välittömästi velvollinen asettamaan uuden huovin ja rustholli ratsumiehen. Säädetyn kokoisissa puustelleissa, jotka oli hankittu käyttöön ison reduktion yhteydessä, asuivat kunkin rykmentin alueella siihen kirjojen mukaan kuuluvat upseerit, komppanianpäälliköt, aliupseerit ja rumpalit, hyvässä järjestyksessä ja Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa itsekohtaisesti tai luotettavan edustajan kautta tiukasti ja hyvää hallintotapaa noudattaen valvomina. Armeija oli mainio ja ainoa laatuaan, koska sotaväkeä elähdytti aito isänmaallisuus ja miehistö ja päällystö tunsivat kuuluvansa yhteen; lisäksi armeijan ylläpito ja käyttö oli huokeaa, mikä oli erinomainen asia maassa, jonka vahvuuksiin kulta ja hopea eivät koskaan olleet kuuluneet. Nämä sotilaat osoittivat kohta jouduttuaan koetukselle kykenevänsä kenttäoloissa asiaankuuluvasti huollettuina tekemään ja kestämään lähes mitä tahansa. Organisaatio oli nyt kaikin tavoin aikaisempaa parempi eikä sotajoukko liioin enää liuennut olemattomiin ensimmäisenä sotatalvena tai muutoin poikkeuksellisen rasittavien yritysten yhteydessä, kuten kerran Liivinmaalla, jossa Kustaa II Aadolf oli joutunut ”karhaamaan miehiä kuin kanoja”, ja Kaarle XI Skoonessa, tahi kuten usein kävi lähetettäessä herra Johan Banérille kotimaisia joukkoja, jotka tapasivat ensimmäisen vakavan vastoinkäymisen tullen oikaista koipensa ja kuolla tienposkeen, mitä suuri sotamarsalkka usein valitti kirjeissään katkerasti. Myöhempinä aikoina Preussin Fredrik Suuri piti tapanaan laskea, että hänen hyvin hoidetuissa armeijoissaan normaali hävikki sotaretken aikana oli kolmekymmentä prosenttia vuodessa, mutta ruotsalaiset näyttäisivät selviytyneen usein paremmin Kaarle XII:n sodista verrattomasti vaikeammissa oloissa, ja kestivät taistelukykyään menettämättä Venäjän hirmuisen pakkasen, joka teki Napoleonin suuresta armeijasta lopun neljässätoista päivässä. Tähän päästiin erinomaisesta miehistöaineksesta huolimatta toki vain vähässä ja paljossa poikkeuksellisen kykenevän organisaation turvin.

Ruotuväkilaitoksen ohella käytettiin edelleen suuressa määrin värvättyjä rykmenttejä, jotka kävivät ikävämmin valtion kukkarolle mutta olivat välttämättömiä etäisten maakuntien miehitysjoukkoina; myös suurin osa rakuunoista ja valtakunnan arvostetuin joukko-osasto, Tukholman henkivartiokaarti, oli värvätty. Näihin joukkoihin pestautui nuorukaisia, joilla oli pyrkimystä alalle ja halua edistyä sillä ja joista oli liian proosallista istua omassa maakunnassaan ruotusotamiehenä. Niihin, etenkin kaartiin (jossa sekä päällystön että miehistön oli oltava syntyperäisiä ruotsalaisia), pestautuivat useimmiten nuoret aatelismiehet, jotka ryhtyivät sotilaiksi – mikä oli edelleen heille normaali ammatinvalinta – ja kantoivat uransa aluksi keihästä tai muskettia tavallisina sotamiehinä. Karoliinien armeijassa ei näet ollut muuta keinoa kohota upseeriksi, ei edes korkeasyntyiselle kreiville eikä sotamarsalkan pojalle. ”Sillä”, kuten Kaarle XII Puolanmaalla itse kerran selitti aivan demokraattisesti hänen ylhäisyydelleen kreivi Piperille, kun tämä piti pahana syvästi siniverisen ja sotamiehenä aloittaneen Södermören kreivin kaatumista, ”vanha tai uusi aateluus ei itse asiassa kerro mitään miehen hyvyydestä, ja jos nuori aatelismies ylennetään heti upseeriksi, hän suhtautuu ymmärtämättömästi tavalliseen väkeen, mutta jos hän on joutunut itsekin palvelemaan sotamiehenä, hän tietää, mitä sotamiehen elämä on, ja käyttäytyy siivommin.” Suuri ja tärkeä pääsääntö edellytti, että nuoren upseeriksi aikovan oli osoitettava, oliko hänestä mihinkään, siihen katsomatta, oliko hän aatelinen vai ei; jos hänestä oli, yleneminen saattoi kyllä joskus olla hyvinkin nopeaa; mutta ellei kykyjä ilmennyt, siinä eivät sitten auttaneet esi-isät eivätkä suhteet – tämä oli Kaarle XI:n periaate, josta poika piti kiinni.

Ruotsin laaja soturiaateli asui valtakunnan eri puolilla vartiopaikoillaan, kartanoissa tai yksinkertaisemmissa asumuksissa, perheet olivat suuria ja niillä oli kylliksi kuntoa ja kunniaa mutta ei enää suurtiloja eikä kultaa. Tällä aatelistolla, varsinkaan ylhäisaatelilla, ei ollut mainittavaa aihetta elättää lämpimiä tunteita Pfalzin kuningashuonetta kohtaan, joka oli keksinyt jo aloittajaisiksi neljänneksen peruutukset niin että siitä kasvoi Kaarle XI:n ison reduktion pelottava koneisto. Vanhat suurmiessuvut olivat sukupolvea aikaisemmin kukoistaneet ruhtinaina tiluksillaan, jotka saattoivat ulottua kuuden pitäjän tai kokonaisen kihlakunnan alueelle – ja ne olivat saaneet maansa ikuisiksi ajoiksi tai ainakin niin pitkäksi aikaa kuin suku jatkui, kaikin puolin asianmukaisesti kuninkaan sinetillä vahvistetulla kirjeellä – ja nyt ne kyyhöttivät siivet palaneina jonkin ikivanhan sivutilan hiljaisuudessa, johon reduktion pitkät ja koukkuiset, alituiseen uutta hamuavat sormet eivät vielä olleet päässeet käsiksi, kutakuinkin yhtä köyhinä kuin Kustaa Vaasan päivinä. Tätä ennen kuninkaat olivat kuninkaalle toki kuuluvin oikeuksin vaatineet heiltä heidän verensä, ja verta he olivat velvollisuutensa täyttäen vuodattaneet silmää räpäyttämättä, mutta Kaarle XI oli iskenyt heiltä suonta rahapussista, mikä oli jotain aivan toista – heidän mielestään julmaa, alusta loppuun luonnonvastaista ja kaiken kaikkiaan vaikeata sulattaa, sillä he eivät olleet saaneet tiluksiaan tyhjästä. Eikä tämä reduktio, joka oli nyt piinannut heitä kohta kaksikymmentä vuotta, loppunut koskaan; sitä jatkettiin edelleen suunnattomalla tarmolla, ja vähätkin tähteeksi jääneet maat haluttiin vielä viedä kaukaa haetuin ja mielivaltaisin verukkein vastalauseista välittämättä, rukouksista suuria huolimatta, eikä byrokraatin paperisydän värähtänytkään, kun aateliset saatettiin puille paljaille, vaan päinvastoin oltiin keksimässä uusia, uskomattomia, mitä mielikuvituksellisimmin rakenneltuja kruununsaatavia vuosisadan tai useamman takaa. Milloin olisi ollut esitettävä saantokirja, joka oli palanut tai murentunut jo muinoin, tai tutkittiin edustuskuluja kolmikymmenvuotisen sodan ajalta, vaikka tilivelvollisen lähettilään tai kenraalin haudalla kasvoi jo vihreä sammal, vaadittiin jo kertaalleen nyljetyiltä lapsenlapsilta joidenkin jäämien välitöntä takaisinmaksamista, korkoa korolle ynnä muuta sen kaltaista. Onneton aatelisto ei juuri voinut odottaa päivänpaistetta niin kauan kuin tämä meno jatkui, ja menettelyn karski ja karkea luonne teki asian kahta vaikeammaksi kestää, sillä aatelismiestä kohdeltiin kuin rikoksesta tavattua, vaikka hänen ansioituneet esi-isänsä olivat voittaneet palkkionsa menneisyyden kuninkailta. Kaiketi valtion oli saatava varoja ja kukaties kuningas tarvitsi verotilansa ja korkonsa, ja ruotujakolaitos puustelleineen kaikkineen – suureksi osaksi reduktion avulla saaduin tuloin rakennettu järjestelmä – oli hyvä asia ja edesauttoi omalla vähäisellä tavallaan aatelinkin asiaa sikäli kuin sen omat jäsenet olivat eri rykmenttien upseereita, mutta silti… Ja kaiken kukkuraksi vanha aateli oli joutunut toteamaan, että Kaarle XI:llä oli yhä useammin tapana nimittää korkeampiin virkoihin ja paremmille paikoille hallintoon kaikenkarvaisia nousukkaita, selkärangattomia kanslian kasvatteja ja hiljan aateloituja kiipijöitä, jotka niin ollen veivät vanhalta ylimystöltä puheena oleviin virkapaikkoihin liittyvät, vallitsevissa oloissa sangen tarpeelliset tulot.

Perusteita tyytymättömyyteen, niskoitteluun, mielipahan ja raivon purkauksiin olisi siis ollut riittämiin, ja jossakin toisten tähtien alla meteli olisi pannut taivaan vapisemaan, mutta Ruotsin aateli oli rauhallista ja sitkeää laatua. Se ei kokeillut kapinaa, ei ampunut kuningasta, ei paiskonut ovia (lukuun ottamatta muutamia yksittäisiä tapauksia kuten Königsmarckeja) eikä lähtenyt maanpakoon; se kesti kuten talonpojat kestivät ja kärsi sen mikä kärsittävä oli uskollisuudesta tinkimättä. Ruotsin aateli on kaiken kaikkiaan Englannin aatelin ohella pitkän historiansa ajan käyttäytynyt parhaimmin sekä ylempiään että alempiaan kohtaan, ja tämän suuren koetuksensa se selvitti kunnialla. Järjestäytynyttä tyytymättömyyttä ilmeni vain Itämeren maakunnissa seudun vanhojen ja runsaslukuisten miekkaritarikunnasta juontuvien sukujen keskuudessa, joille Kaarle XI oli osoittanut ylimääräistä inhottavuutta, ja tuloksena oli pari enemmän tai vähemmän selvää maanpetostapausta, mutta jopa Patkullin ja sinänsä sangen ymmärrettävässä Paijkullin tapauksessa kysymys oli muutamasta yksittäisestä pääskysestä, jotka eivät tehneet edes perhepiirissä maanpetoksen kesää: kokonaista kaksitoista viimeksi mainitun suvun edustajaa ja seitsemäntoista Patkull-nimistä palveli Kaarle XII:n armeijoissa upseereina sodan loppuun, kuolemaan tai vankeuteen saakka. Itse asiassa Baltian aatelin henkilökohtainen panos Kaarle XII:n sodissa on suurta kunnioitusta herättävä pelkästään määrällisesti, olkoonkin että sikäläiset aatelissuvut olivat suurempia kuin ruotsalaiset. Nämä nimet, Wrangel, Schlippenbach, Stackelberg, Tiesenhausen, Hastfehr, Rehbinder, Ungern-Sternberg, Yxkull, ja muut, täyttävät karoliiniarmeijan upseerirullissa palstan toisensa jälkeen (kuten omana aikanamme painosta ilmestyneestä kreivi Adam Lewenhauptin teoksesta ”Kaarle XII:n upseerit” käy niin tarkasti ja seikkaperäisesti ilmi). Ja näillä Eestin ja Liivinmaan aatelisilla oli kuitenkin eniten aihetta tyytymättömyyteen ja he olivat samalla olleet lyhimmän aikaa Ruotsin alamaisia ja elivät pahiten alttiina ulkomaailmasta käyvälle ristivedolle ja erinäisille houkutuksille. On tietymätöntä, mitä he ajattelivat reduktiosta ja Ruotsin kuninkaiden muista ikävistä hallintotoimista, ja toisaalta tiedetään, että jotkut horjuivat ja jotkut pettivät, mutta ylivoimaisesti useimmat Baltian aatelin edustajat eivät jättäneet vähintäkään toivomisen varaa tavassa, jolla he harjoittivat sotilaan hyveitä ja osoittivat uskollisuutta hallitsijalle.

Sangen useat seikat aiheuttivat aikanaan Kaarle XII:lle pettymyksiä ja pakottivat häntä tarkistamaan varhaista luottavaista lapsenuskoaan, joka lähti siitä, että ihmisten luonne, luotettavuus ja voima olisivat olleet yleensä samantapaiset kuin hänen. Monenkarvaiset naapurit ja muut ruhtinaat antoivat hänelle ainesta maailmankuvan muokkaamiseen, niin että hän sai tämän sielutieteellisenerehdyksensä oikaistuksi; merkittävän samansuuntainen vaikutus oli niin ikään hänen omilla lörpöttelevillä diplomaateillaan, kuivettuneilla ja juoruilevilla virkamiehillä, pelokkailla ja pedanttisilla kenraaleilla, kaikenlaisilla kummallisilla henkilöillä, jotka olivat saavuttaneet korkean aseman ja tunsivat tarvetta selitellä, kiukutella ja raastaa hiuksiaan silloin kuin olisi pitänyt toimia. Mutta milloinkaan hänen ei tarvinnut pettyä aatelisnuorukaisiin, seitsentoistavuotiaisiin, kuusitoistakesäisiin, joskus vasta kuudettatoistaan käyviin, jotka astuivat rulliin Ruotsin, Suomen, Itämerenmaakuntien ja Pommerin reduktion koskettamien kartanoiden sirpaleista, joille maksettiin varusteet ja välineet hyvin laihaksi käyneestä kukkarosta, ja jotka tulivat hänen lippujensa alle – eivät etuoikeutettuina olentoina, vaan vailla vähintäkään taipumusta monokkelin käyttämiseen ja hermosärkyyn, tavallisiksi ratsumiehiksi, muskettisotureiksi, vapaaehtoisiksi, ja kohosivat ajan oloon korpraaleiksi, siitä sitten korneteiksi ja aikanaan luutnanteiksi; heitä oli aina jokunen kuninkaan käytettävissä, aina kun tarvittiin taipumatonta miekkaa ja mieltä, hänen ruudinkatkuisimpina hetkinään Rajovkassa, Benderissä tai Strezowissa, ja he kaatuivat kahakoissa, taisteluissa tai rynnäköissä, mutta aina oli nuorempi veli valmiina tulemaan perästä.

Kaarle XII:n upseerien luettelo on tiivis ja lyriikasta vapaa kuin logaritmitaulu, mutta silti se on muun ohella maailman kaunein aateliskalenteri, ja saa sanoa, että Ruotsin ritarihuonetta peittää Pultavan nurmi. Sillä siellä, kuten vanhassa laulussa sanotaan, lepäävät sankareina kuolleet.

= = =

Mitä kummaa?

Niteen olen saanut ja lukenut 1974. Julkaisuoikeutta ei ole. Kirjoittaja on Frans G. Bengtsson, joka tunnetaan ehkä vain hienosta Orm Punainen -romaanistaan.

Hän oli esseisti, sellainen kuin edellä olevasta suomennoksestani ilmenee.

Hän on niin epäsosialidemokraattinen, että vaikka esseekirjoja (De långhåriga merovingerna ja useita muita) on Ruotsinmaalla jatkuvasti kaupoissa, ei häntä tunneta eikä lueta.

Tämä suomennoskatkelma on viimeistelty tätä blogia varten.

On tätä enemmänkin - ja esseitä.