Naulakauppias

Kuka lienee ollut viimeinen Suomen näkyvästi uskonnollinen prosaisti?

Waltari.

Hurmaannuin, kun televisiodokumentti näytti kirjasta ”Neljä päivänlaskua” tutu maisemat, ja jopa kaislat – kaislaneidot.

Luin tuon mainion kirjan taas kerran joitakin viikkoja sitten. Sen huvittavat alaviitteet ovat piikki Raul Palmgrenille ja valtion kirjallisuuslautakunnalle, joka jätti Sinuhen 1945 vaille valtionpalkintoa myöntäessään sen kuudelle tai kahdeksalle teokselle.

Palmgrenia ei taida moni muistaa. Menetys ei ole korvaamaton.

Heti sodan päätyttyä kirjallisuudessamme alkoivat narsistien vuosikymmenet. Lyyrikoilta sellaista ei voi vaatiakaan, mutta prosaistitkaan eivät oikein olleet kiinnostuneita muista ihmisistä kuin itsestään ja Kekkosesta.

Johtava narsisti Paavolainen joutui kehistä kirjoitettuaan kyllä hyvin itsestään ja tuntemuksistaan. Yksi syy hänen teilaamiseensa oli poliittisen rähmällään olon keksimisen lisäksi se, ettei hän juuri tule maininneeksi, että sodassa oli muitakin kuin hän ja että toisillakin saattoi olla ikäviä tuntemuksia ja erilaisia rasituksia.

Tästä linjasta poikkesivat tamperelaiset, ensin Viita ja sitten Linna ja tavallaan myös Salama.

Sitä he eivät tahtoneet saada vähällä anteeksi.

Sangen vallitseva kirjallisuussnobismi leimasi Waltarin viihdekirjailijaksi, ja viihdettäkin oudompaa oli kirjoittaa varhaisista kristityistä.

Modernismin kirjallisuuskäsitykselle on aika laajasti luonteenomaista tunne-elämän latteus. Uskonnon kanssa taistelleet Rintala ja Hyry luokiteltiin ripeästi.

Waltari oli suurten tunteiden kirjailija, ja hänen viihteellisyytensä oli kai sitä, että lukijat vastasivat raivokkaan myönteisesti.

Tämä ei ole poikkeus vaan sääntö. Joku nerokas ihminen löytää aikakauden tunneilmaston, kuten Goethe Wertherissä. Kafka löysi ahdistuksen ja Camus häpeän ihmisenä olemisesta.

Kademielen Waltariin lyömä leima tuntuu muuten edelleen. Yksi ja toinen lukee kesällä ”vain” Waltaria.

Tuotannossaan ja toiminnassaan Waltari oli ollut Paavolaisen veroinen narsisti, mutta talvisodan ja välirauhan aikana hänelle tapahtui jotain, paljon. En tiedä varmasti mutta kai hänen mielensä oli kliinisestikin sairas.

Toivuttuaan hiukan hän ryhtyi ”naulakauppiaaksi” eli rahasta kirjoittajaksi.

Arvostan myös Waltarin liikatunteellisuutta – mestarin tunnistaa rajoituksistaan.