Estelukeminen

(Kuva Wikipedia)

Kuuntelen huvituksekseni musiikkia, Russian Basso profondo Youri Wichniakow (jonka nimen voisi varmaan kirjoittaa toisinkin), tipauttaa ortodoksisten laulajien solistina Gissin kolmannesta oktaavista pianon lukosta vasemmalle laskettuna. (Oopperassa syvän basson pohjaääni on usein melkein oktaavia korkeampi F. Siis n. 50 Hz verr. 87 Hz.) (Löytyy pätkänä YouTubesta haulla Basso Profondo.)

Siitä tuli mieleen Conradin hirmumyrskyn kuvaus, joka alkaa maininnalla, että ensin ei kuulu mitään ja sitten housunlahkeet alkavat lepattaa ja sitten erottuu hirvittävän matala murina.

Lukemisesta on kirjoitettu kaksi tai kolme erinomaista opasta, kuten Adler – Van Doren, How to Read and Why (1972).

Olen sanonut ennenkin, että Ezra Poundin ABC of Reading on enimmäkseen roskaa, kuten Poundin tuotanto muutenkin, ja täysin korvaamaton, kullan arvoinen, unohtumaton.

Se ilmestyi suomeksikin 1967. Toisaalta yksi kirjan hullutuksista on tosi outojen kielimuotojen korostaminen. Kirjoittaja pitää selvänä, että esimerkiksi ”Canterburyn tarinoita” olisi luettava alkuperäisenä. Olen kysellyt. Ei onnistu syntyperäisiltä mitenkään helposti. On se yli kaksisataa vuotta vanhempaa kieltä kuin Shakespeare.

Tämä olkoon kiero esimerkki asiastani. Kirjallisuudessa on valitettavan paljon pyrkimystä pudottaa paskat kärryiltä.

Jos tilanne välttämättä vaatii siivoa kielenkäyttöä, tapaan sanoa, että kolmentuhannen esteet on aika tavallinen romaanitekninen keino ja että runous ei muuta olekaan.

Älkää siis ihmiskullat uskoko vastuuttomia, jotka väittävät, että kirjojen lukeminen olisi tahdosta ja tavasta kiinni.

Lukeminen on melkein yhtä vaikeaa kuin kirjoittaminen ja vaatii jatkuvaa huolta ja harjoitusta.

Havaintoesimerkkini on Joseph Conrad. Kyllä hänen laajoissa romaaneissaan todella on teoksia, joista saa elämänikäisen ystävän ja lohdun hädässä. Mutta eivät ne helppoja ole.

Conrad on sikäli turvallinen esimerkki, ettei hänellä ole tiettävästi yhtään huonoa kirjaa – ei ole tullut ainakaan minua vastaan.

Toinen havaintoesimerkki on John Updike, joka on todellisuudessa erittäin hyvä kirjailija. Vähän väliä hän aloittaa kirjansa niin, että ensimmäiset 32 tai 64 sivua ovat varsinaista risuaitaa. Nuo jaksot on tarkoitettu väsyttämään kevytmieliset.

Huonommat kriitikot sanovat, että kirja ”alkaa vetää” vasta alkujaksojen jälkeen, mutta tuo on muun muassa Updikeä ajatellen erehdys. Kyllä se on tahallista.

Asian selvittäminen ei ole vaikeaa.

Aidosti huono kirja on tarmoton, laiska, mutainen ja ennen kaikkea vilpillinen. Vilpillinen kirjoittaja tekee itseään tykö tai isottelee.

Hyvässä tekstissä pinta ja ydin ovat yhtä ja muoto ja sisältö täysin saman asian nimityksiä. Hyvän tekstin viat ja virheet ovat sen omia, eivät muualta omaksuttuja.

Hyvä kirjoittaja on kuin merimies, joka ei luule mitään, koska tietää, että jokainen teko on ratkaiseva ja vaatii koko ihmisen.

Jokainen sana.