Sellainen Simo Penttilä

Nyt meillä on etenkin Arto Paasilinna ja sitten pari muuta. Noin 80 vuotta humoreskit olivat jokavuotisia ja voi että niitä ostettiin.

Minulle oli keskenkasvuisena läheisin Simo Penttilä. Minua ei hirveästi häirinnyt, ettei hänen kirjoissaan ollut yleensä juonta. Pelkkä sanalla sivaltelu riitti. Ehkä se oli harvinaista.

Nimimerkin takana oli Uuden Suomen toimitussihteeri Uuno Hirvonen, joka oli tiettävästi kovaotteinen, pahansisuinen ja ammattitaitoinen mies. Hän kirjoitti vanhoilla päivillään myös sarjan nuorisonkirjoja (Punavyö) ja kaikenlaista muutakin.

Kenraaliluutnantti T.J.A. Heikkilän seikkailut olivat suurmenestys. Niistä tehty elokuva ei edes ollut aivan huono. Kirjoja oli toista kymmentä. Niitä luettiin jopa Kollaanjoen lumikuopissa - aivan totta. Tai ainakin Aarne Juutilainen luki ja muotoili itsestään "Marokon kauhun" hiukan tämänkin mallin mukaan.

Kun minulla on täydellinen kokoelma näitä kirjoja, on tulut mieleen ottaa ne esiin silloin tällöin.

Tässäkin on käynyt kuten usein. Parodia on ylittänyt odotukset ja alkanut mennä todesta. Luulen että kirjoittajalla oli 1920-luvulla mielessä Becker-Bey eli Evert Gustaf Waldemar Becker-Reuterskiöld (1840-1907) ja yleisemmin erilaisten omatekoisten napoleonien irviminen. Mutta hän jäi omien vitsiensä vangiksi, ja jossain määrin juonellin "Kaunotarten kapina Mordanassa" oli aika nautittava kirja, kokonainen kertomus konnista ja hidalgoista.

Becker-Bein arvellaan olleen kansainvälisesti kuuluisin suomalainen 1800-luvulla. Hänen tarinoihinsa ja toimiinsa suhtauduttiin Suomessa jotenkin kärsivästi. Jokseenkin luotettava kirja hänestä ilmestyi vielä 1960-luvulla. Itse hän oli ollut erinomaisen ahkera sotakirjeenvaihtaja ja poliittinen asiantuntija, milloin Serbuiassa, milloin Egyptissä.

Myöhemmin tuli tunnetuksi toinenkin onnensoturi, Lars Gabriel von Haartman, joka kirjoitti itse ja oli armeijassa vielä toisen maailmansodan jälkeen. Hänen muisteluksissaan on hauskaa itseironiaa.

Mutta Becker-Bei oli ollut todella Meksikon armeijan everstiluutnantti ja valtionhoitajan adjutantti 1860-luvulla ja sen jälkeen vaikka mitä.

Tarvinneeko lisätä, että Beckerit liittyvät monin sitein yhteiskuntamme kermaan?

Suomalainen onnensoturi ei siis ollut aivan ennenkuulumaton ajatus. Olihan miehistöpuolella Sameli Liikanen tullut tunnetuksi Garibaldin soturina.

Mutta Simo Penttilän mielikuvitushenkilö oli herra ja ylhäisyys eli eksellenssi Meksikon Sonoran maakunnassa, jonka pääkaupunki on Hermosillo.

Kirjoittaja ei ollut käynyt Meksikossa ennen 1950-lukua, eikä kirjoista päätellen myöskään tiennyt maasta paljon.

Lataan tähän vanhasta muistikirjastani muutamia sitaatteja, joista ilmenee tyyli ja myös sen syy, miksi näistä kirjoista ei kannata ottaa uusia painoksia. Asenteet ovat ikäviä. Etenkin rasismi on rasittavaa.

* * *

”Kolmen tuhannen kokemuksen perusteella minä , kenraaliluutnantti T.J.A. Heikkilä, herra ja ylhäisyys, jo kai tiedän, mitä rakkaus on.

Kolmetoista kertaa kolmetoista kertaa minäkin olen unohtanut terveyteni hoidon.

Monena vaaleansyntisenä ehtoona minä olen tuntenut itseni uudelleen kuin luutnantiksi, joka on maailman herra.

Kun kumman punainen kuu paistaa Xochimilcon järvellä. Kun joku jossain näppäilee banjoaan niin että verenpaine kohoaa, Kun sadantuhannen konnan kukistaja kuvittele kaipaavansa jotain.

Niin silloin, totisesti! Silloin rakkaus hyvin lähellä.”

* * *

”Taisteleva humanismi oli lopultakin päässyt voittoon Sonoran maassa.

Minä sanon voittoon, vaikka vielä onkin jäljellä noin 400 äänioikeutettua konnaa. Minä sanon voittoon siksi, että heidän äänensä piakkoin ärisee ja heidän piirtämänsä viiva on liian vino.

Sillä minä olen Herra ja Ylhäisyys ja konnia minä en siedä.

Minä en siedä ihmistä, joka änkyttää sanoessaan nimensä. Joka kaupittelee kunniasanaansa saadakseen parin vaivaisen peson luoton ja joka on kuin psykologinen rakkausromaani silloin kuin on kysymyksessä rehellisyys ja elämä.”

(”Taisteleva humanismi” oli Lauri Viljasen syvämietteinen esseeteos 30-luvulta. )

* * *

”Monen sukupolven sivistys oli tehnyt don Geronimon tylsämielisen näköiseksi”

* * *

”Don Leonardo Susa ei varmastikaan ollut koskaan ollut elämänmyönteinen luonne.

Syntyperä, kasvatus ja koulu, kaikki yhdessä tai kenties kukin erikseen olivat vääntäneet hänet jo melko nuorena vinoon. Hänestä tuli uneksija.

Hänen isänsäkin oli ollut uneksija. Tämä isä, don Antelmo, oli sitä paitsi ollut sikäli somnambulisti, että oli puhunut heksametrejä hidalgojen syntyperästä Pancho Villalle. Joten uneksi itsensä hirteen. ”

* * *

”Te olette kai kaikki kuulleet, että juuri minä eliminoin Enrico Lapazin? Al Capone on Lapaziin verrattuna kuin lasten tunti. Mutta huoneessa hengittävän kolmen miehen rinnalla Enrico Lapazkin olisi vaikuttanut pianonvirittäjältä.

Ja minä sentään tunnen tyypit.

He oleilivat siinä oikein mukavasti sammuneen takan ääressä.

Suuressa nojatuolissa vasemmalla, vinosti minuun romuluinen ryökäle parhaillaan koetteli kohtalon kärsivällisyyttä hymyilemällä äänettömästi. Minä olen kuullut paljon kuuluisasta Mona Lisa hymystä. Romuluisen hymyssä ei ollut mitään selittämätöntä. Se oli arkaistinen ja aivan tavallinen himomurhaajan hymy.

Keskellä seisoi pikkuinen mies, jonka minä Sonorassa olisin antanut hirttää ihan heti.

Pikkuinen mies oli ilmeistä päättäen yltyvästi vihainen oikeanpuoleiselle olennolle, joka välittömästi hypisteli leveäteräistä veistä. ”

* * *

”Hänen luiset sormensa haparoivat lattiaa. Minä kuulin, kuinka hän ähki ja kirosi. Pistooli oli enää vain parin sentin päässä. Hän näki sen, mutta ei nähnyt mitään muuta. Sokea, kivistävä raivo sai hänen vääntelehtimään. Hänessä henkilöllistyi bolshevismin aate.”

* * *

”Viimeinen tunnepitoinen sana oli osoitettu soutajalle, joka venäläiseen tyyliin erittäin vaivattomasti sai veneeseen vähänväliä saavillisen vettä.

Durak oli sikäli aatteen mies, että päästi huuliltaan räävittömän sadatussarjan vastaukseksi esimiehensä puhutteluun. Minä arvelin jo, että joutuisimme jonkinlaisen stahanovilaisuuden todistajiksi, mutta kun kapteeni oli suhissut muutaman nopean sanan venäjäksi, loppumatka kului ilman internationaalia ja me kiinnitimme venheen ”Moskovan sielun” sivuun. ”