Korvaus

Tänään joudun käymään niin sanottuna asiantuntevana todistajana oikeudessa puhumassa jotain kohtuullisesta korvauksesta eräässä riita-asiassa.

Oikeudenkäynti ei liity tietenkään millään tavoin viikon isoihin asioihin. Itse asia ei kuitenkaan ole yleisempää merkitystä vailla.

Kirkon oikeus tavoitteli keskiajalla kohtuullisen korvauksen periaatetta. Tavoite jäi saamatta mutta tuo ”kohtuullisuus” elää oikeuden käsiteparina. Oikeus ja kohtuus. – Se ei ole saman asian sanomista kahteen kertaan.

Kohtuus ei siis myöskään ole uskonpuhdistuksen aikakauden lisäys. Luther oli periaatteessa jyrkästi lakimiehiä vastaan, ainakin siitä alkaen, kun hävisi puhuttuaan itse hulluja heille eräässä väittelyssä Leipzigin hyvässä kaupungissa.

Yksi maailmaamme vieläkin riivaava piirre on kristillisen opin ja roomalaisen poliittisen ajattelun sovittamaton ristiriita, joka on sovitettu.

Ensin mainittu lähtee siitä, ettei laki yksin riitä. ”Jos oikeus toteutuu, jokainen tuomitaan.” Lisäksi tarvitaan uskoa ja armoa. Roomalainen perinne, joka perustuu luonnollisesti kreikkalaiseen ajatteluun, lähtee siitä, että ”me” olemme jollain määrittelemättömällä tavalla ”muita” parempia ja siksi asianamme on edistää järjestelmäämme muun muassa verellä ja miekalla.

Tämä ajatus on siitä mainio, että tuo ”muut” voidaan määritellä aina tarpeen mukaan. Oikeastaan myös ”me” soveltuu hyvin silmänkääntötemppuihin. Jopa suomalaisia on peräti kirkoissa arveltu Herran valituksi kansaksi, vaikkei meistä taideta paljon puhua Raamatussa emmekä ole erikoisen juutalaisiakaan. Roomalaisille kävi itselleen samalla tavalla. Loppuvaiheessa ”me” eli roomalaiset oli jokseenkin samaa porukkaa kuin rajoilla mellastavat ”barbaarit”. Legioonalaiset olivat palkkasotureita sellaisilta seuduilta, joilla vahvemman oikeus riitti oikeudeksi. Miten siinä sitten kävi, sen tietää jokainen.

Ei mikään ole niin vaarallinen kuin oma armeija eli siis palkka-armeija, varsinkaan jos palkkoja ei ole maksettu.

Ristiriitainen taustamme näkyy myös siinä, että uskonnollinen taustamme tunnustaa jokaisen ihmisen ainutlaatuisuuden ja arvon. En sano, että kirkko olisi tätä erikoisesti harrastanut historiansa aikana enkä sano, että näin ajattelisi vain kristinusko enkä sano että ne, jotka eivät innostu kristinuskosta, eivät ajattelisi näin.

Mutkikasta? Ei lainkaan. Oppi ihmisen perimmäisesti yksinäisyydestä ja avuttomuudesta on esitetty esimerkiksi Vuorisaarnassa mutta myös muualla.

Antiikin perintö, jota jotkut nurinkurisesti ihailevat, sisältää vakaumuksen ihmisten eriarvoisuudesta. Vapaat miehet ja kansalaiset on jotain suurempaa ja ihanampaa kuin esimerkiksi naiset, orjat, ulkomaalaiset jne. Vapaitten miesten kesken vallitsee jako parempiin ja huonompiin ihmisiin, ja kumma kyllä, paremmiksi katsotaan yleensä ne, joilla on väkivaltakoneisto takanaan tai paljon rahaa.

Raha on nyrkin jatke tänäkin päivänä.

Kun aseet puhuvat, tuomarit vaikenevat..

Kohtuullinen kauppahinta, palkkio tai palkka on joissakin tapauksissa löydettävissä, mutta vain järjestelmän sisällä. Tuollainen järjestelmä voi olla kaupunki, kauppiaskunta tai kukaties jopa pienenpuoleinen valtio.

Kohtuullinen rangaistus on järjestelmän sisällä joskus määriteltävissä ainakin ainakin kielteisesti. Laissa sanottiin ennen, että jos renki lyö sitä omaa isäntäänsä, olkoon hengens’ rikkonut (kuolemantuomio), mutta jos isäntä lyö renkiään niin ettei se tule siitä vaivaiseksi, olkoon sinään. Tätä kai ei juuri kukaan meidän kulttuuripiirissämme sanoisi kohtuulliseksi.

Oikeaa kauppahintaa ei ole, mutta kohtuullinen saattaa löytyä, kun on ensin kerrottu, kenelle, missä ja minä aikana.

Oikeaa palkkaa ei löydy, mutta kohtuullinen.

Oikeutta vastaan ole parhaani mukaan taistellut, mutta kohtuutta haluaisin tavoitella. Oikeudessa on nimittäin se vastenmielinen piirre, että kun oikeutta aletaan vaatia ja vallata, siinä rupeavat ennen pitkää luutkin katkeilemaan ja kallot rutisemaan.

Sen takia tällainen sinänsä puutteellinen ja aika lailla avuton järjestelmä on omamme, että väkivallan käyttö on otettu valtion yksinoikeudeksi, ja valtio vartioi sitä oikeuttaan julmana, tukeutuen poliisiin ja armeijaan ja raha-asioissa ankariin ylöskantomiehiin.

Puhekieleen on tarttunut sana ”nollasummapeli”. Se on 1940-luvun sovelletua matematiikkaa, peliteoriaa. Ajatus on hyvin yksinkertainen: sököringissä joku rikastuu, joku köyhtyy, mutta aina toisen kustannuksella, koska rahaa on vain se määrä, mikä pelaajilla on mukana. Aviopuolisoiden kuoltua on ennen perinnönjakoa toimitettava ositus. Kun se toimitetaan pääsäännön mukaan, sekä miehen että naisen puolelle tulee jaossa yhtä paljon, koska vähemmän omistava saa enemmän omistavalta niin sanottuna tasinkona erotuksen. Useimmat käytännön toimissa olleet lakimiehet tietävät, että kun perillisiä on eri haaroja, esimerkiksi eri avioliitoista, osituksessa voidaan pitää suurtakin rähinää minun omasta ja sinun omasta käsittämättä, että kun kaikki menee lopulta tasan, jaettavien omaisuuserien arvoilla ei ole väliä, vaan ainoastaan loppusummalla eli pesän säästöllä.

Julkisessa elämässä tulonsiirroilla tasataan nollasummapelinä varallisuutta ihmisten kesken, mutta uutta jaettavaa tuottavat kauppa ja teollisuus (ja alkutuotanto).

Siksi julkisten palvelujen piirissä olevat ihmiset ovat ”konehuoneen puolella” vastaamassa masiinan toiminnasta. Sellaisia ovat muun muassa professorit ja hoitajat. Heillä ei ole oikeaa eikä kohtuullista palkkaa. Voiton maksimointi on elinkeinotoimintaa. Kukin valitsee luontumustensa mukaan.

Jottein nyt joku taas luulisi, että puolustelen pienipalkkaisille ja etenkin naisille pientä palkkaa, niin sitä en tee. Huonoista perinteistä kiinni pitäminen vääristää tuota nollasummapeliä. Siksi en äänestä vaaleissa enkä kannata puolueita – luulen nimittäin kaikkien tai useimpien puolueiden kykenevän toimimaan siihen suuntaan, että epäkohtia autettaisiin, veräjiä vierrettäisiin ja aitoja alennettaisiin. Oivallinen esimerkki on nuori lapsiperhe, äiti sairaanhoitaja ja isä poliisi ja vielä lapsia. Vaativat, välttämätön ja raskas työ ja maa menossa siihen suuntaan, ettei sellaisella perheellä ole varaa edes asua pääkaupunkiseudulla.

Se on esimerkki vääristymästä ja samalla siitä, miten ”markkinatalous” ei toimi joka asiassa.

Panen pukinsorkkani siihenkin, kun kansleri Kari Raivio, joka on kyllä mukava mies, käskee tukemaan huippuopetusta keskinkertaisuuden kustannuksella. Asia ei ole niin yksinkertainen. Huiput lepäävät keskinkertaisten ja tavallisten jalustalla niin että ammattitaidossa ja osaamisessa leveys on yhtä tärkeä asia kuin korkeus.

Kannatan keskinkertaisuutta.

Ja lisäksi on niin, että aina on pöljä kansa pelastanut putiikin, kun me, Helsingin herrat, olemme toimittaneet sen tuhmuudellamme tärviön partaalle.