Ura putkessa

Huomenna on vuorossa ikävystyttävä kirjoitus korkeista tuomareista. Tänään siunailen samaa asiaa rahvaanomaisemmin.

Yhdysvaltain korkeimman oikeuden toimiin ja toimintaan olen joutunut perehtymään aika paljon ja aika pitkän ajan kuluessa. Virkanimitykset ja niihin liittyvät hurjat taistelut ovat tuttuja ja samoin erinäiset tapahtumat. Hyllyssäni on hauskoja kirjoja, kuten ”Mustat maanantait – korkeimman oikeuden huonoimmat ratkaisut” ja ”Korkein oikeus – listat”. Näissä tietenkin englanninkielisissä kirjoissa on mm. mielestäni perusteltu ja oikeaan osuva lista 1900-luvun kymmenestä huonoimmasta U.S. SuprC:n jäsenestä.

Olen sommitellut samanlaisen Suomesta. En tosin taida iljetä julkaista sitä.

Vitsikään ei ole kovin hyvä, koska hovioikeudessa ja KKO:ssa epätavallinenkaan pölvästi ei pääse tekemään historiaa – kun siellä on muitakin.

Aivan hiljan, George W. Bushin kaudella, senaatin jäsenten hiostettavana istuva ehdokas vastasi kysymykseen sanomalla, että tuomarin tärkein käyttäytymissääntö on toisille osoitettava kunnioitus eli arvonanto (respect).

Hän tarkoitti, ettei saa koskaan sanoa ääneen, että kollegan tai esittelijän tai asianajajan mielipide on perseestä.

Sehän tietenkin saattaa olla juuri sieltä. Ajatus on syvällinen siksi, että omakin mielipide tai tulkinta on joskus, useammin tai harvemmin, henkeäsalpaavan typerä ja virheellinen.

Se ei ole mikään moraalisääntö vaan arkipäivän oveluutta, että jättämällä lyömättä leiman kaveriin voi välttyä siltä itsekin.

Yksi ja toinen kulkee pölvästin kirjoissa, ja se on ainakin yhteistoiminnan kannalta ongelmallista. Myös paukapäillä on hyviä ajatuksia.

Muuan toistuva masennuksen aihe omassa virkatoiminnassani liittyy lainsäädäntöön ja lainkäyttöön. Kun olemme isolle porukalla ja suurella asiantuntemuksella viilanneet viimeisen päälle asian kuntoon, huoneeseen kävelee joku vähäjärkinen, joka katselee aikaansaannostamme ja sanoo, että ei se noin voi olla – ja on oikeassa.

Ne ovat raskaita hetkiä.

Ja niitä ilmenee kaikkein parhaimmissakin piireissä. Jossain vaiheessa ponnistelu ylittää kohtuuden rajat siinä määrin, että ajatustensa aukoille tulee sokeaksi ja kuuroksi.

Maailma on täynnä sellaisia henkilöitä kuin ”Dilbertin” roskiskuski, joka saattaa vetäistä jätepussista paperinipun ja sanoa sitä vilkaistuaan, että ei kumma ellei toimi, kun tuolla koodirivillä oleva väärä funktio vetää ohjelman luuppiin.

Kirjoitan tämän nyt, koska en koskaan oppinut hallitsemaan tuota kunnioittamisen taitoa. Nyt yritän opettaa kaikkein fiksuimpia oppilaitani laskemaan kymmeneen ennen kuin kohottavat kättään ja kiljaisevat että ei se noin ole. On paljon kevyempi hengittää, kun ei ole nenä niskassa.

Samanlaisten seurassa eli esimerkiksi tuomioistuimen jaostolla tai aidon työryhmän jäsenenä ei voi edes turvautua kasvatuksen klassisiin keinoihin, joita ovat kiristäminen, pakottaminen ja lahjonta. – Ne tulevat bumerangina takaisin niin että niitä voi soveltaa vain heikompiinsa. Lisäksi vanhastaan tunnettu perinne etenkin valtion hallinnossa on tämä: kun lyöt pienempääsi, ole tarkkana, ettei kukaan ole näkemässä!

Pikkuvanhuudesta ja omahyväisyydestä ei oman hyvän kokemukseni mukaan parane koskaan, mutta esittäisin asiasta yhden huomautuksen.

U.S. SuprC –kirjassa kerrotaan, että kun John G. Robertsia nimitettiin tuomioistuimen presidentiksi, kävi ilmi, etteivät edes hänen lähimmät ystävänsä ja virkaveljensä tienneet, mitä mieltä hän oli asioista. Hän ei milloinkaan paljastanut käsityksiään ja enimmäkseen vain istui hiljaa ja hymyili sympaattisesti. – Tietysti hän oli maan arvostetuimpia tuomareita.

Yhteiskunnassa pääsevät todella pitkälle ne ihmiset, joissa Savoyn hovimestarin käytökseen yhdistyy himomurhaajan viettielämä.

Kysyin ystävättäreltäni, joka on nyt eläkkeellä toimittuaan kauan yliopistolla ja tuomioistuimessa, ja hän oli samaa mieltä kuin minä. Tavaton pyrky on häpeällistä. Ainoa kunniallinen keino päästä korkeaan asemaan on avoin kilpailu tai todellinen tapaturma.

Tuo John G. Roberts jopa myönsi, että hän oli viidentoista vuoden ajan miettinyt ennalta jokaisen askeleensa, sanansa ja tekonsa virkauralla etenemisensä kannalta.

Minusta sellainen elämä on häpeällistä ja vastenmielistä. Sellaista tosin esiintyy Sarasvuon kaltaisten ajattelijoiden kultaamassa uraputkimaailmassa. Strategiapuheissa ei näet koskaan sanota ääneen, että ovelan teeskentelyn lisäksi on oltava valmis tappamaan joka toinen vastaantulija, jos on sellainen vaara, että tämä olisi esteeksi omalle uralle.

Olen tuntenut – ja tunnen – tuollaisia ihmisiä. He ovat mielestäni vaarallisia – paitsi Mauno Koivisto, joka on kahden kesken ihan erilainen kuin ollessaan framilla. Mutta on hänkin taustaltaan koulutettu tappaja (pikakiväärimies).

Tuohon verrattuna höpöttävät itsensä tehostajat ovat vaarattomia. Usein omahyväisyys johtuu pohjaltaan pelokkuudesta. He vaikenevat, kun toinen vähän ärähtää. Saattaa päästä itkukin.

Menestyjän tunnuslauseen muotoili eräs kokenut professori näin:” Olen minäkin monta kertaa housuihin paskantanut, mutta en koskaan omiini.”