Korkea oikeus matalalla

Isoveli- ja Maanjussi –ohjelmaformaatit ovat peräisin Yhdysvaltain korkeimman oikeuden nimityskaruselleista. Niin luulen.

Jos on olemassa keskiverto amerikkalainen, hän tuntee nimeltä ja ulkonäöltä kaikki yhdeksän korkeimman oikeuden jäsentä eli kahdeksan herraa tuomaria ja presidentin.

Suomessa kukaan keskiverto suomalainen ei tunne nimeltä yhtään tuomaria, eikä keskiverto juristi osaa sanoa mitään järkevää ainoastakaan korkeimman oikeuden jäsenestä, jos sattuukin muistamaan jonkun nimeltä.

On aika yrittää selittää, mistä tämä ero.

Euroopassa, jolla tarkoitan tällä kertaa vanhaa EY:tä, vain Englannissa tuomarit ovat tunnettuja henkilöitä – ja sielläkin vain muutama harva. Pohjoismaissa tuomarit eivät kirjoita edes muistelmia. Tiedossani on sellaisia viimeisten kahdensadan vuoden ajalta yhteensä kymmenen.

Asianajajia muistetaan, mutta ei aina hyvällä.

Meidän järjestelmämme on hyvä. Viimeksi nimetty U.S. SuprC:n jäsen Sam Alito ilmaisi asian hämmästyttävän hyvin: peleistä muistetaan pelaajat ja juoksut tai maalit – ei erotuomareita. Kun se pääasia on se peli, ei tuomaritoiminta. Tuomareiden erehdykset muistetaan.

Jan Crawford Greenburg julkaisi juuri kirjan Supreme Conflict. The Inside Story of the Struggle for Control of The United States Supreme Court. Se on vaivoin lukemisen arvoinen. Luin sen kumminkin.

En ole aivan varma, kenen pussiin kirjoittaja puhuu, mutta kokonaisuus on tyyppiä "Jokisen eväät".

Olin välillä sitä mieltä, etteivät tuomarit ole kiinnostavia.

Muutin mieltäni.

EY on osoittanut lainsäädännön rajat eli siis mahdollisen ja huulluuden horistontin.

Tätä nykyä lainsäädännöllä yritetään saada aikaan sellaista, mikä ei ole todellisuudessa mahdollista. Säädökset edellyttäisivät koneistoa, joka toimisi niiden säädösten mukaisesti, ja toista koneistoa, joka valvoisi niiden noudattamista, ja kolmatta koneistoa, joka määräisi seuraamukset sääntöjen noudattamatta jättämisestä.

On helppo nähdä, että jossain tulee seinä vastaan – ei riitä ihmisiä eikä rahaa.

Liikenteessä on sääntöjä aika paljon. Toiset niistä ovat tärkeitä, toiset eivät. Toisia valvotaan, toisia ei. Kokonaisuus toimii itse asiassa aika hyvin. Järjellisiä päämääriä voi edistää näillä säännöillä ja valvonnalla.

Niin kuin Reino Paasilinna tietää, liikennekuolleisuus on pudonnut kolmessakymmenessä vuodessa lähes kolmannekseen. Samaan aikaan liikenne (liikennesuorite) on kasvanut ties kuinka paljon. Mutta aikana, jonka muistan, Suomen liikenteessä kuoli yli 1 000 ihmistä vuodessa. Se oli 70-luvun alkua.

Vaikka autot ja tiet ovat parantuneet niin paljon, myös kattonopeudella ja turvavyöpakolla on suuri merkitys.

Hirviömäinen sakottamiskäytäntömme, jota vastustan, mahtaa sekin vaikuttaa. Mielestäni päiväsakot eivät todellakaan sovi rutiinirikoksiin. Mökkimatkalla vaihdetaan kuskia. Isä saa sakkoa 10 000 euroa, isosisko tuhat ja nuorempi veli 50, vaikka sakkojen lukumäärä on sama. Onko tämä nyt laitaa?

Koko yhteiskunta ei toimi liikenteen tavoin. Jos kaikkia verotettaisiin todella oikeudenmukaisesti, valtion pitäisi kaksinkertaistaa budjettinsa verohallinnon vuoksi. Jos sairaaloissa hoitovirheiden määrä haluttaisiin laskea puoleen nykyisestä erittäin matalasta tasosta, sairaaloiden kustannukset nousisivat ainakin kaksinkertaisiksi.

Jos ihmettelette tätä väitettä, ajatelkaapa että jokainen lapsi, jolla on vähän pää kipeä, ja jokainen humalainen, joka valittelee muun ohella päätään, olisi silloin toimitettava röntgenin lisäksi vahvakenttämagneettikuvaukseen. Oireen taustalla voi olla (alle yhden prosentin todennäköisyydellä) piilevä verenvuoto tai kasvain, joka ei ilmene muulla tavoin.

Siis tarvitsemme tuomioistuimia aivan kälytännön syistä, ja EY-tuomioistuin alkaa olla esimerkki aika järkevästä toiminnasta sotkuisten säädösten perkaamisesta käyttökelpoisiksi.

Suomessa en itse näe sitä aikaa, mutta ehkäpä lapseni näkevät tilanteen, jossa meillä on yksi ylin tuomioistuin tutkimassa vakavia ja periaatteellisia rajanvetokysymyksiä, ja sitten muita putiikkeja. Olen näkevinäni, että perustuslakivaliokunnan, korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden tehtäviä voisi yhdistää, ja oikeampi lakien soveltaminen voitaisiin jättää hovioikeuksille. Viimeksi mainitulla tarkoitan "nyppimistä" eli asiaa oikeastaan vaikuttamatonta oikomistaja viilaamista, johon ylioikeudet panevat nykyisin käsittämättömän paljon aikaa.

Kenties nykyisiin käräjäoikeuksiin tai niiden alapuolelle syntyy ”rauhantuomareiden” järjestelmä, joka muistuttaa nykyistä sovittelua. Rikosasioista nykyisinkin 90 prosenttia on todellisuudessa ongelmattomia, ja ne voisi hoitaa huomattavan kevyesti ja nopeasti. Todellisuudessa ongelmaton on esimerkiksi rattijuoppous, joka on myönnetty tai verikokeella todistettu ja jossa korvauspuoli ei jätä kysymyksiä avoimiksi.

Vanhempi amerikkalainen kirjallisuus kertoo taistelevasta korkeimmasta oikeudesta. Sotien jälkeen poliittinen elämä oli niin mullin mallin, että jopa Joseph McCarthyn kaltainen heittiö pääsi pahantekoon ja J. Edgar Hooverin salainen poliisi (FBI) piteli jopa presidenttejä kuristusotteessa.

Silloin tuomioistuimet tarttuivat pakon edessä ensin rotuongelmaan ja sitten kansalaisvapauksiin, ja merkittäviä muutoksia syntyi. Sitten todettiin, että esimerkiksi Alabamassa sekä ehkäisy että abortti olivat rangaistavia tekoja, ja oli otettava kantaa siihen, onko tämä laitaa. ”Federalismi” on amerikkalainen vaikea kysymys – liittovaltion ja osavaltioiden toimivallan ero. Tuossa tapauksessa ehkäisy luettiin yksityisyyden suojan piiriin (privacy – myös ”yksityisasia”, jolle viranomaisilla ei ole asiaa kuraisine jalkoineen), ja varhnaisvaiheen abortti katsottiin usein ehdoin enemmän raskaana olevan naisen kuin lainsäätäjän asiaksi.

Siinä vaiheessa useimmat olivat villiintyneet näkemän tuomarit joko liberaaleina tai konservatiiveina. Sellainen jako oli ja on jopa Yhdysvalloissa tuomareista itsestään outo, ja eurooppalaisille merkillinen. Ylivoimaisesti useimmat tuomarit ajattelevat, että kaikkihan riippuu laista ja jutusta ja että ani harvoin tuomarilla on edes tilaisuutta päästä osoittamaan jotain vanhoillisuutta tai vapaamielisyyttä.

Mainitsemassani kirjassa on vastoin kirjoittajan tarkoitusta se ansio, että kuvassa vilahtelevat vanhan taistelukauden suuret nimet, kuten John Paul Stevens ja kieltämättä William Rehquist, liberaalien ja konservatiivien ikonit.

En tiedä, kenen asialla tämä journalisti-kirjoittaja on, mutta hänen päätelmänsä on vakuuttava. Nykyinen, vanhoillisempi korkein oikeus koostuu kyllä hyvistä ammattilaisista, mutta George W. Bush onnistui muuttamaan tuomioistuinta. Esimerkiksi The New York Timesin ja Washington Postin ja muunkin itärannikokn establishmentin mielestä kelloa käännettiin roimasti taaksepäin.

Presidentti John Roberts ja nuorin jäsen Sam Alito ovat vertaistensa arvostamia ammattilaisia. Ja tietysti tuomioistuinten on muututtava ja tietysti niissä on oltava erilaisia ajatusmaailmoja.

Vanhan vitsin mukaan Learned Hand sanoi Oliver Wendell Holmesille: make justice – jaa oikeutta. Ja Holmes sanoi, ettei se ole hänen työnsä, ”I apply law”, minä sovellan lakeja. – Hand ja Holmes ovat vuosisadan legendaarisimpia nimiä ammatissaan.

Jako on oikea ja ikuinen. Jotkut yrittävät parantaa yhteiskuntaa tuomioistuimen päätöksillä, jotkut yrittävät soveltaa lakia tunnollisesti sellaisena kuin lainsäätäjä on tarkoittanut.

Aivan tarkkaan ajatellen tämä jännite on jokaisen tuomarin päässä, ja etenkin korkeimmassa oikeudessa tuo ensin mainittu vaihtoehto ei ole meilläkään täysin vieras, vaikka kukaan tuomari ei valitsisi sanojaan noin. Joku voisi ehkä puhua epämääräisesti ”lain tarkoituksen” toteuttamisesta. Mutta silloin kun ei toteuteta lakia vaan lain tarkoitusta, silloin tavallaan mennään lainsäätäjän alueelle.

Meikäläisittäin tässä ei ole mitään uutisarvoista. Jotkut lait ovat niin vanhoja tai niin epäselviä tai niin puutteellisia, että tuomioistuimen on aivan pakko tekaista niille ”tarkoitus”.

- - -

Jatkan vielä huomenna. Kirjoittelen täältä Lappeenrannasta miten parhaiten ehdin.

Huomenna vuorossa on Suomessakin hyvin tunnetun Dworkinin uusi kirjoitus, jossa hän ilmaisee suuren epätoivonsa edellä käsitellyn U.S. korkeimman oikeuden ja sen kahden uusimman jäsenen johdosta.

Outoa ettei hän lyö erikseen halolla Antonin Scaliaa, joka on ainoa henkisesti tasapainoinen tuomari porukassa. Hänen mielestään maailman paras tuomari ja miellylttävin ihminen on Antonin Scalia, ja kun Antonin Scalia sanoo näin vähän väliä, asiat ovat parhaassa mahdollisessa kunnossa parhaassa mahdollisessa maailmassa.