Läpikuultavaa I

Kirjallisuuden lukeminen on vaikeaa. Väitin eilen muuta katsoakseni, älähtääkö kukaan. Älähti.

Tämä on oikeastaan tunnustus, enkä pidä tunnustuksista, paitsi jos ne ovat vilpillisiä.

Elias Canettin muistelmasarjassa (Pelastunut kieli - Soihtu korvassa - Silmäpeli) on lyijykynämerkintöjä, jotka joku on tehnyt minun käsialallani silloin kun teos ilmestyi.

Asiahan oli niin erikoinen, että kaksi jälkimmäistä osaa julkaistiin vasta kun Canetti oli saanut Nobelin palkinnon 1981, eikä monikaan ollut aivan varma, miksi hän sai Nobelin palkinnon. Ne joka tapauksessa suomennettiin oitis, ja hyvin.

Soihtu korvassa on viittaus Karl Krausiin ja hänen Soihtu-lehteensä (Der Fackel). Canetti itse oli kansallisuudeltaan ja kulttuuriltaan helposti määriteltävä: syntynyt Bulgariassa sefardim-juutalaisena äidinkielenään spanjoli, piikojen kielenä bulgaria ja vanhempien kielenä saksa, joten perhe muutti Englantiin, jossa hän aloitti koulun ja oppi kielen siirtyäkseen siitä Zürichiin ja edelleen Pariisiin. Joten hän oli aito wieniläinen myös asuessaan Berliinissä.

Canetti mainitsee, miten Thomas Mann ja kumppanit perustivat kannatusyhdistyksen pitääkseen hengissä diplomi-insinöörin ja psykologian tohtorin uransa hylännyt Musilia silloinkin, kun tämä pyöri Kafkan kanssa Prahassa ja Rilken seurassa Böömissä. Itse Canetti riiteli Brechtin kanssa Berliinissä ja Joycen ja Jungin kanssa Sveitsissä mutta oli sen sijaan Alma Mahlerin ja hänen suunnattoman miesjoukkonsa suhteellisessa suosiossa Itävallassa. Esimerkiksi Alban Berg oli ihan mukava poika. Wienissä oltiin yleisesti sitä mieltä, että Freudin ajatukset, jotka muiden ohella Joyce oli erehtynyt omaksumaan, olivat pahanpäiväisesti vanhentuneita jo ennen vuotta 1914. Kuten olivatkin.

Kirjasta käy muuten selkeästi ilmi se Internet-keskusteluumme liittyvä seikka, että romaanin ääneen lukeminen erittäin asiantuntevalle yleisölle oli Saksassa, Sveitsissä ja Itävallassa vakiintunut tapa ja on edelleen - jopa kirjamessuilla kirjailijan odotetaan lukevan otteita teoksestaan. Ja siten noissa maissa oli kuuluisia kirjailijoita, jotka eivät olleet julkaisseet vielä mitään. Sellainen Canettikin oli vuoteen 1936, jolloin hän oli kumminkin ollut kehissä jo yli 15 vuotta.

Se tunnustus. Luulin että kysymyksessä oli omaelämäkerta, kunnes luin kirjat toistamiseen. Samoin taisivat luulla monet muut. Teossarja ei ole saavuttanut mainittavaa asemaa, koska se on hiukan kummallinen. Ei se mitään. Joyce sai asemansa luullun pornografisuutensa vuoksi ja Musil siksi, että myös hänen kadehtijansa myönsivät, että hän oli aikakauden johtava kyky ja siltä kirjallisuuden ja matematiikan / fysiikan välillä. Mikäs Musilin oli siltoja rakentaessa, kun sekä hän itse että faija olivat koneinsinöörejä.

Nämä arvot ja arviot ovat siitä maailmasta, jossa henkinen paino ratkaisee tai sitä ei ainakaan lueta raskauttavaksi asianhaaraksi.

Kuten tiedätte, Suomi ei oikeastaan ole ollut sellainen maa, mutta Ruotsi on. Meillä on edelleen vallalla pöljä kulttuuri. Jos kansakoulunopettaja sanoo, että jokin kuvataulu on hyvä tai että Sibelius oli musikaalinen mies, asia on sitä myöten selvä, eikä sitä tarvitse miettiä sen enempää. Jos joku on hyvä luistelemaan tai juoksemaan räkä poskella pitkin maita ja mantuja tai jos joku on leimattu lupaavaksi mediapersoonallisuudeksi, se riittää.

Käytän tuota kätevää ilmausta, koska arkeologit tunnistavat "Pöljän keramiikan" erään löytpaikan mukaan.

Canettin muistelmateos ei ole muistelma, vaan romaani ja sellaisena lähes sama luokkaa kuin Musil eli parempi kuin Broch.

Saan kiittää tästä oivalluksesta Internetiä. Huomasin tietysti, ketä kaikkia Canetti ei mainitse, mutta sitten aloin miettiä hänen kuvailemiaan taiteilijoita ja kustantajia ja lopulta pystyin toteamaan, että hänen kaikkien muiden yläpuolelle kohottamansa tohtori Abraham Sonne löytyy lähteistä, uusheprealaisena runoilijana.

Viimeistään tässä vaiheessa kävi selväksi, että Canetti on tehnyt nimeltä mainituista henkilöistä romaaninsa henkilöitä ja kertonut oman tarinansa ja omat pinttymänsä kirjarovioineen, peileineen kaikkineen sijoittamalla ne myös toisten henkilöiden ominaisuuksiksi.

Kirja on siis valetta alusta loppuun - vähän niin kuin Strindbergin "Palkkapiian poika". Henkilöt ovat karikatyyreja. Canettin itsestään piirtämä kuva on on lähinnä epämiellyttävä - henkilö jollaisen kanssa ei todellakaan haluaisi joutua tekemisiin. Tältä osin kirja on luultavasti totuudenmukainen.

Ja niin Canetti nousee romaanimuodon uudistajaksi ja vuosisadan kärkinimeksi ja jää vain ihmettelemään, miten Ruotsin Nobel-komitea tämänkin huomasi.

Canetti esittää saman määritelmän kuin George Orwell kirjoittaessaan tekstistä. Orwell sanoi että hyvä teksti on kuin ikkunalasi, joka auttaa näkymään mutta ei itse näy. Canetti sanoo että hyvä teksti on läpikuultavaa.

Sana kohdallaan. Tämän ainoan kerran suomen kielellä parempi kuin muilla.

Hyvä teksti on kuultava läpi. Se on ilmaista, ei kaasumaista eikä vetistä.

(Kuva on Egon Schielen ja tuossa pelkästään siksi, että pidän Schielestä ja Canettin kaveri Grosz suotta järkyttäisi herkiksi tietämiäni lukijoita.