Kiltti kirjoitus

Opin Kaliforniassa pitämään amerikkalaisesta autoilusta ja autoistakin. En olisi uskonut sitä itsestäni, mutta kaverin Pontiac, jota sain lainailla, oli Malibun ja Los Angelesin välilläsitä itseään. Eivät loppuneet sylinterit kesken eivätkä hevosvoimat.

Myös automaattivaihteeseen rakastuin.

Maailmassa on paljon liian tuttua, sellaista jonka merkitystä on vaikea tajuta. Tunnen rotuerottelun lopettamisvaiheen oikeustapaukset ja sen todella rajun ratkaisun, jolla U.S. Supreme Court toteutti perustuslaillisen vallankaappauksen ja määräsi koulukuljetukset uusiksi niskoittelevissa Etelän osavaltioissa.

Termi "busing" eli pakkokyyditseminen oli paljon esillä 60-luvulla Arkansasissa ja muualla - esimerkiksi Los Angelesin Pasadenassa. Tuomioistuin määräsi, että erirotuisia lapsia on opetettava yhdessä, ja kun koulupiirit vastasivat, että ei satu olemaan, vastaus oli julma: etsikää jostain ja kuljettakaa.

Taustalla on se liian tuttu asia, joka on meille tuntematon, eli amerikkalainen koulubussi. Meillä ei ole koskaan ollut mitään vastaavaa, vaikka kouluihin on tultu bussilla ja taksilla.
Ajatuksen takana oli nebraskalainen kasvatustieteilijä Frank W. Cyr, joka nostatti aatteen vuonna 1939.

Suhteellisen uuden tiedon mukaan Yhdysvalloissa on joka päivä liikenteessä 450 000 koulubussia. Ne jotka tulevat kouluun limousinella tai vanhempien kyydissä, haluavat erottua joukosta. Koulubussi ja koulun piha ovat ne tasa-arvon tantereet, joita eilisen kirjoituksen kommenteissa haettiin muun muassa reserviupseerikoulusta.

Kun aloin ajaa autoa Amerikassa, ensimmäiseksi kallooni taottiin, että pysähtyneen koulubussin ohittamisesta lähtee kortti per heti. Niissä on nykyisin puomi, joka ulottuu keskiviivalle. Kukaan ei ohita.

Toinen asia, jonka amerikkalaiset neuvoivat minulle, oli Zebra Crossing - näkyvästi merkitty suojatie. Jos jalankulkija saa tossunsa kadulle ennen autoa, reitti on hänen ja liikenne pysähtyy. Tarkkailin tätä kauan Santa Monicassa, jossa on todella paljon suojateitä ja jalankulkijoita toisin kuin Los Angelesissa yleensä. Tilanne oli sama esimerkiksi Culver Cityssä, joka on sekin kiva paikka.

Jalankulkija on turvassa. Päälle ei ajeta. Kun tähän asiaan lisää moottoriteiden kulttuurin eli sen, että päättäväiselle henkilölle tehdään aina tilaa jonossa, se on todella jotakin. Hurjastelijoita ei tuntemillani moottoriteillä näe, koska ne ovat niin tukkoisia. Hurjastellen ei pääse mihinkään. Mutta tulo liittymästä esimerkiksi 11-kaistaiselle moottoritielle (L.A. Downtown) vaatii siis uskallusta. Sitten siihen tottuu. Ja motari on kymmenen kertaa nopeampi kuin "surface" eli katuverkko.

Amerikkalainen koulubussi, lukemattomista elokuvista ja valokuvista tuttu, on tiettääkseni yhtä hyvin rakennettu ja suunniteltu kuin lontoolainen taksi. Peilejä on joka paikassa niin että kuolleita kulmia ei ole, ja jopa bussin kori oli amerikkalaisittain epätyypillisesti alkujaan suunniteltu kestämään, vaikka auto menisi nurin.

Niinpä tämä kulkuneuvo on ylivoimaisesti turvallisen maalikenteen väline.

Romantiikassa "vinttikoira" (Greyhound) vetää mukanaan haaveellista ilmapiiriä. Mutta koulubussi tihkuu nostalgiaa ja lapsuuden viattomuutta.

Ja ne tuomioistuinten päätökset eivät olleetkaan niin mielettömiä, sillä kyllähän se kaupunkialueella on hiukan samantekevää, mistä lapset kerätään kouluihin.

Toisin sanoen school bus on teollisen suunnittelun ja vieläpä sosiaalisesti suuntautuneen julkisen palvelun mestarinäyte - samaa luokkaa kuin läkkipeltinen roskatynnyri, joka vaikutti 1800-luvulla ratkaisevasti kaupunkien terveysoloihin, tai brittien kehittämät valurautainen postilaatikko ja puhelinkoppi.

Helsingin Kaupungin Liikennelaitos on tiettävästi aiheellisesti erinomaisen hyvässä maineessa. Mutta keltaisia busseja ei ole - ja ennen vanhaan keltaiset olivat postiautoja.