Ilkeä kirjoitus

Hannu Marttila kirjoitti HS:n blogissaan kollegansa Ovidiuksen tavoin metamorfooseista eli muodonmuutoksista:

”Lehtikelit ovat alkaneet. Kirjallisuudesta kirjoittavalle irtolehtiä on luvassa harva se viikko. Toiset kustantajat suosivat metamorfoosin seuraavaa kehitysvaihetta, nidottua, mutta kannetonta ja leikkaamatonta blokkia (jota ei pidä sekoittaa kirjalliseen alkulimaan, blogiin). Niiden tarkoitus on kuitenkin sama: antaa kriitikolle mahdollisuus lukea huolella, parhaassa tapauksessa kahteenkin kertaan piakkoin ilmestyvä teos ja kirjoittaa siitä arvostelu jo ilmestymispäivän lehteen.”

Kirjallinen alkulima…

Kiitos nyt tästäkin vähästä.

Kielikuva tarkoittaa, että joidenkin miljoonien vuosien kuluessa blogista voisi kehittyä peräti kirjallisuutta. Alkulima, josta Haeckel käytti nimitystä Urschleim, ja T. Huxley Bathybius, oli tieteellinen väärinkäsitys tai petos. Sen piti olla epäorgaanista ainetta, jota löytyy merenpohjasta. Sillä on se ominaisuus, että se synnyttää omia aikojaan elämää, siis toisin kuin esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosaston julkaisemat kirjoitukset. Hannu on kulttuuriosaston toimittaja. Kuten tästäkin katkelmasta ilmenee, hän seuraa valppaasti ajan ilmiöitä.

Pohjolan Alkibiades Jr. on silti joutunut herättelemään lehtiväkeä, joka onkin ansiokkasti rientänyt kiittämään hänen erinomaisuuttaan, josta asianomainen itse, Björn Wahlroos siis, näyttäisi olevan täysin samaa mieltä.

Tapa on ikivanha. Rahamies ostaa maat ja mannut ja siirtää itselleen mahdollisimman suuren osan entisen omistajan maineesta. Wahlroosin tapauksessa kysymyksessä näyttäisi olevan luonteettomuudestaan kuuluisa G.M. Armfelt.

Toivottavasti ei ole päässyt käymään niin pahasti, että Kustaa Mauri olisi sekoitettu karoliini Karl Gustaf Armfeltiin. Yleensähän Armfelteja oli paikalla, kun tekeillä oli jokin todella suuri kansallinen onnettomuus, kuten Isoviha tai vetäytyminen Norjasta tunturien yli, maanpetos eli siirtyminen luottamuksellisten tietojen kanssa vieraan valtakunnan (Venäjän) palvelukseen, tai sitten vain kuten Alexander Armfeltin tapauksessa lojaali henkilökohtainen venäläistyminen tukkoaivoisen Nikolai I:n luottomiehenä.

Mutta ehkä Björn Wahlroos olisi se kauan kaivattu oopperanjohtaja? Hänhän on johtamistaidonkin erikoistuntija. G.M. Armfelt toimi myös siinä ammatissa ja julkaisi lisäksi näytelmän, jonka nimi oli veikeästi ”Tilaisuus tekee varkaan” (1783).

Oopperaharrastus ja oopperatanssiaiset osoittautuivat Armfeltin silloisen uskollisuuden kohteelle vaarallisiksi. Mutta ennen valitettavaa ampumisvälikohtausta Armfelt oli osoittautunut Kustaa III:lle kirjaimellisesti korvaamattomaksi. Hänen väitetään olleen mukana kiilapoikana, kun kuninkaalle valkeni kaamea tosiasia: kruununperillisen hankkiminen edellytti hankalaa, epämiellyttävää ja ennen kokematonta toimitusta hänen kuninkaallisen korkeutensa kuningattaren kanssa tämän sänkykamarissa.

Mutta ei huolta! Todellinen naisneuvos Armfelt riensi apuun.

Joskus sitä miettii, miten hallitsijasukujen olisi käynyt ilman opportunistisia adjutantteja.

Demokratiassamme ”kuninkaantekijä” ymmärretään yleensä toisin. Silti: seuraan kiinnostuneena, ymmärtääkö Wahlroos itse kapeataustaisena herraspoikana, miten vaativaa puuhaa kukkoilu on tällaisessa takapajuisessa ja salavihaisessa maassa.

Kaikesta edellä lausumastani tuli mieleen vielä viime päivinä tässä blogissa puheena ollut George Orwell.

Joku on toiminut kunniallisesti. Sangen merkittävä osa Orwellin kirjoituksia löytyy nimikkeellä COPYLEFT varustettuna osoitteesta:

http://www.k-1.com/Orwell/site/interaction/link.html

Toivoisin että Kasvi, Haakana ja ystäväni ja oppilaani EFFI:ssä panisivat asian merkille. Sellaista on aivan totta olemassa, että aikamme parasta politiikkaa ja moraalia koskevaa kirjallisuutta julkaisseen henkilön tekstejä on Internetissä vapaasti käytettävissä.

Suomesta en nyt ihan heti muista, että kukaan olisi luopunut edes tikkukaramellista maatessaan hajareisin tekijänoikeuksien päällä. (En tässä tarkoita tietokirjallisuutta, vaan kauno.)