Kuninkaallinen ja keisarillinen

Erään itävaltalaisen mukaan maa oli maailmansotaan suistuessaan katastrofin laboratorio.

Siitä ei ole varmaa tietoa, missä määrin perusasenne katosi jälkimmäiseen maailmansotaan. Kunnon sotamies Švejk, kansallisuudeltaan tšekki, kumminkin käsitti syvällisesti byrokraattisen pikkumaisuuden ja yleisen hulttiomaisuuden yhdistelmän ja käytti sitä suurenmoisella tavalla hyväkseen. ”Oletteko hullu, sotamies?” – ”Alamaisesti ilmoitan, että kyllä olen, herra ratsumestari, ja minulla on siitä paperitkin.”

Jos arvostatte sopimatonta, mautonta, mahdotonta ja syvästi epäkunnioittavaa huumoria, kiirehtikää lukemaan. Se uudempi suomennos on mainion hyvä.

Itse Egon Friedell ja hänen vielä lahjakkaampi kaverinsa Alfred Polgar kirjoittivat revyyn, jossa henkiin herännyt Goethe tenttii Saksan kirjallisuutta, nimittäin Goetheä, kirjallisuuden professorille, ja reputtaa. Olisikohan Eino Leino kuullut tuosta? Hänen pakinassaan professorin päiväunesta on sama vitsi.

Mutta kaksi oikeaa asiaa, joista toinen todella koskee Itävaltaa. Max Jacobssonin maininta saattoi livahtaa sivu silmien. Hän sanoi, että Porkkalan palautus 1956 oli Hruštševin taitava siirto pelissä Itävallan puolueettomuudesta ja miehityksen purkamisesta.

En ole kuullut tuota argumenttia ennen. Mutta siinä on järkeä. Itävalta oli miehitetty maa ja Wien jaettu kaupunki, samaan tapaan kuin Berliini. Siellä tapahtui 26.10.1955 se ihmeellinen tapaus, että Neuvostoliitto vetäytyi vapaaehtoisesti puoluettomuutta korostavan perustuslain nojalla. Tai siis tietän Neuvostoliiton politiikan, Itävallasta ei tullut satelliittia, vaan yhdessä Suomen kanssa poikkeus.

Kansankunta oppi pitäään pientä ääntä, paitsi oopperassa.

Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen kävi ilmi, että vanhalla kiihkokansallisuudella on runsaastikin kannatusta (Jörg Haiderin puolue).

Olihan maa ollut ainakin 350 vuotta kansojen karuselli ja lisäksi merkittävä eurooppalainen valtio. Suomesta ei, kuten tunnettua, voi sanoa samaa.

Eilisessä blogissani piilotin kahden rivin väliin ajatuksen, että Bushin demokratiahankkeen epäonnostuminen voi olla aikamme merkittäviä asioita. Venäjä on viime kädessä mongolien ja tataarien piiskaama maa, joka omaksui ulkoisia ja sisäisiä piirteitä Bysantilta. Demokratia ei ole osoittautunut kiinnostavaksi ajatukseksi, ja nykyiset valitukset aggressiivisuudesta, joka on totta, ja ihmisoikeuksien kaventamista, ovat itsestään selvien tosiasioiden toistamista.

Kiina on ollut aina maailma eli Keskukstan valtakunta. Myöskään siellä kansanvaltaisuudella ei ole kehuttavia tuleaisuudennäkymiä. Japanin oikeisto on uppiniskainen. Kasvavisa suurista maailmanvalloisa ehkä vain Intia on liikkeessä lupaavaan suuntaan, mutta se edellyttää, että Englantilaiset muravat myyttinsä lempeästä siirtomaahallinnosta. Ei se lempeää ollut. Viimeisten mogulien kukistaminen 1800-luvulla oli likainen ja verinen tarina, josta on vasta nyt alkanut ilmestyä uskottavia kuvauksia.

Ja sitten on koko laaja islamin alue, jonka yhteydessö luottamus ysilöllisyyteen ja terveeseen järkeen tuntuisi hyvin oudolta. Tosin Turkissa on outoja merkkejä, kuten hyvää kirjallisuutta. Sellaista kuin Pamuk. Ja Intiassa. Sellaista kuin Rushdai.

Miten espanjalaispohjainen Etelä-Amerikka mahtuu tähän kuvaan, sitä en tiedä. Argentiina kumminkin onnistui hävittämään vahvan taloutensa ja vähätki kansalaisvapautensa.

Yritän hakea selitystä tämän Aasian pienen niemimaan menestykseen esihistoriasta. Jatkuvaa menestystä on ollut kolmekymmentä tuhatta vuotta. Jostain se johtuu. Ehkä mittakaavasta ja pakon määrääästä kyvystä verkottua eli ottaa naapurit huomioon. 1600-luvulla koko viritys uhksi heilahtaa Ranskan hyväksi ja edellisellä vuosisadalla juuri Itävallan.

Ne olivat läheltä-piti-tilanteita.