Kolokol

Andrei Rublevin ihmettelijät eli useimmat katsojat ja kriitikot eivät huomaa, että tämä elokuva on ikonitaidetta. Se on hyvin tarkasti sommiteltu ja se liittyy hyvin tiukasti perinteeseen.

Todellinen Andrei Rublev oli ikonimaalareista suurin. Tästä asiasta on virallinen päätös 1500-luvulta, ja se taitaa olla sisällöltään oikea.

Elokuva Andrei Rublev ei suinkaan sisällä viittauksia esimerkiksi Kurosawaan, vaan sikäli kuin ymmärrän kaikkiin elokuvan suuriin suuntauksiin ja useisiin kymmeniin tekijöihin, kuten Langiin ja Pabstiin, Griffithiin ja von Sternbergiin, Antoioniin ja Felliniin ja niin edelleen. Alun ja lopun ilveilijä ja narri sisältää monia elementtejä mykkäelokuvan koomikkoihin, Chaplinista alkaen.

Ei ole ihme, että suuri ja mahtava Neuvostoliitto oli ihmeissään tämän elokuvan kanssa, jonka valmistaminen lienee maksanut mielettömiä. Sehän sisältää selvän kertomuksen vallanpitäjien julmuudesta ja kansan kärsimyksestä, ja koska sekä ikoni että kirkonkello puhuttelevat suoraan Jumalaa, elokuva oli sen – ja nykyisen – ajan valtiollisen johdon kannalta sopimaton.

Niinpä ne elokuvan versiot, jotka luulemme nähneemme, ovat hyvin erilaisia kuin tekijän tarkoittama. Jo vuosia DVD:nä myynnissä ollut 205 minuutin eli 3 tunnin 25 minuutin versio on täysin johdonmukainen ja käsitettävä. Se kannattaa tosin katsoa yhtäjaksoisesti, mielellään sateisena heinäkuun päivänä.

Erikoista, että filmi sai 1970-luvulla kiitosta ja palkintoja, koska ensin Neuvostoliiton ja sitten Yhdysvaltain leikkaamana puolitoistatuntisena se oli varmaan käsittämätön. Omat mielikuvani, varmaan Mannerheimintien elokuvateatteri Capitolista, sekoittuu Iivana Julman toiseen osaan, joka on tunnetusti keskeneräinen. Olen katsonut tätä ennekin DVD:ltä, mutta koska en pidä elokuvista enkä harrasta niitä, en silloin paneutunut asiaan.

Tarkovskille kävi toisin kuin Bergmanille, jonka uusimmat elokuvat ja televisioelokuvat ovat ihastuttavia, etenkin se, jonka suomenkielistä nimeä en muista, Larmar och gör sig till – metelöi ja on ollakseen. Tarkovskin Nostalgia oli sillä tavalla yksityinen, ettei se ottanut mukaansa, toisin kuin Rublev.

Oudon hienosti elokuvan aikakausi on rakennettu ja tutkittu. Se joukkio, joka viettää pakanallista juhannusta riehuen alastomana humalassa, muuten viittaa melko varmasti suomalaisiin. Tuohon aikaan eli 1400-luvulla slaavit olivat saamassa aikaan ruhtinaskuntia myös Moskovan itäpuolelle eli sinne, jossa tarina näyttää tapahtuvan. Elokuvassa puhutaan vain ”pakanoista”. Ketkäpä olisivat olleet pakanallisempia kuin heimoveljemme ja esi-isämme?

Kellon valaminen on myös mahdollista. Tuo vaativa taito oli Venäjällä noussut aika pian Italian ja Bysantin jälkeen, ainakin 1100-luvulla. Kello on venäjäksi Kolokol. Tsaarin suunnaton kolokol tuli Moskovassa tulipalon takia alas ja särkyi, mutta maailman suurin kirkonkello on edelleen samassa kaupungissa.

Nyt olen itsekin varauksitta sitä mieltä, että tämä on selvästi yksi kymmenestä kaikkien aikojen hienoimmasta elokuvasta. Sen sielullisesti läheisin kumppani on Ingmar Bergman. Valitettavasti en osaa sanoa, mikä hänen elokuvistaan. Seitsemäs sinetti? Kuin kuvastimessa?

Asiantuntijat eivät tunne Raamattua. Elokuvan alkupuolella esiintyjä lukee ulkoa korinttolaiskirjettä, vihkikaavan jaksoa rakkaudesta. Katsoja voisi muistaa, miten tuo elokuvassa esittämättä jäävä jakso päättyy – Tarkovskin ja Bergmanin elokuvien avain:

”Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.

Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.”