Ylittämättömät henkilöt ovat sanoneet sanansa klassikoista.Italo Calvino oli tässäkin asiassa järkyttävän hyvä (Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle; se valikoima, jonka nimi on englanniksi Literature Machine). Hänen romaaninsa eivät jää klassikoiksi, paitsi Näkymättömät kaupungit. Niissä on jotain sprettailua.
Kundera sanoi sen hienosti (Romaanitaide).
Tutkin päivän lehdestä lupaavien nuorukaisten J. Kaimion ja O. Alhon laatimat teosesittelyt. Lähetin oman oivallisen kirjoitukseni Kanavaan, jossa se ilmestyy elokuussa. Tarvitaanhan sinnekin varttuvien nuorukaisten aikaansaannoksia.
Mitähän varten Engströmin rakastettava hampuusi "Kolingen" nimitti kerjätessään itseään "nuorukaiseksi" - "liikenisikö mamsellilta nuorukaiselle killinki?"
Mieleeni on tullut yksi vastaus tai selitys klassikkojen lukemiseen.
Tietenkään ne eivät jalosta ihmistä eivätkä täytä vatsaa. Etenkin kaunokirjallisuuden ja sen läheisen sukulaisen historian lukeminen on helppo osoittaa hukkan heitetyksi ajaksi.
Klassikoilla diivaileminen on tarpeen vain akateemisissa ammateissa. Ette ehkä usko, mutta professoriporukoissa ns. klassinen pohja on tänäkin päivänä kova juttu. Myös Amerikassa. Myös teknisissä tieteissä.
En neuvo fuskaamaan. Lukeneisuuden teeskentelemiselle on omat paikkansa, erilliset lämpiöt. Kuulomatkan päässä on todennäköisesti joku, joka raportoi kuulemansa äidilleen, ja tekosivistyneen maineesta ei pääse eroon.
Tämä tuli mieleen murheellisista kirjoituksista, jotka luin kollegastani Kari S. Tikasta. Istuimme moniaita iltoja kunniallisissa ravintoloissa, kuten Bellevuessa, juoruamassa kunniattomasti kaupungin ja maan silmäntekevistä, joiden ylitsekäymisistä olimme molemmat erittäin hyvin selvillä. Kari ei teeskennellyt. Hän oli oikeasti harvinaisen hyvin selvillä harvinaisen monista asioista, ja jos hän ei tiennyt jotain, hän esitti hämmästyttävän repliikin:"Tuota en tiennyt." Tai: "En ole lukenut. Kerro lisää."
Hänellä oli kyllä sielu halki. Mutta nyt oli puhe kirjoista.
Se on nimittäin pitkä vale, että klassikoista sielu valaistuisi, veri puhdistuisi ja virtsa muuttuisi kirkkaan keltaiseksi. Yleensä niiden lukeminen on vaivalloista.
Jos haluaa "rakkautta" ilman vastusta, kannattaa mennä huorataloon. Jos haluaa myöntelyä, voi hakea käsiinsä sopivan hullun tai sellaisen pakistanilaisen autonkuljettajan, joka vastaa kaikkiin kysymyksiin "Yes". Jos haluaa seurustella suurten persoonallisuuksien kanssa, heitä löytyy kaupungin kaikista kapakoista, etenkin kusiränniltä asioimasta.
En käy punttisalilla enkä harjoita avantouintia, mutta tiettyjen klassikkojen lukeminen vertautuu mielessäni itsensä kiusaamiseen päämäärään pyrkien.
Asian laita on näet se, että sairaat ja väsyneet ihmiset eivät lue hyviä kirjoja eivätkä kuuntele korkeatasoista musiikkia. Kun on poikki, ei jaksa.
Menemättä henkilökohtaisuuksiin mainitsen lyhyesti olleeni elämässäni useammin kuin kerran pitkähkön ajan sellaisessa tilassa, että iltapäivälehden otsikon sisällön käsittäminen oli vaikeaa. Sitä vain istui ja tuijotti kymmenen tuhannen sylen syvyyteen.
Tämän takia pidän kiinni sinänsä naurettavasta tavasta säilöä kirjoja sitä tarkoitusta varten nikkaroiduissa ns. kirjahyllyissä. Ne iskevät sieltä silmää huonolla hetkellä ja kuiskaavat: olen olemassa. Ole sinäkin.
Lööpeistä
VastaaPoistaEräs kauppamies joka on viime aikoina ollut lööpeissä, selitti päivänä yksi lööpissä ryhtyvänsä toimenpiteisiin.
Seuraavana päivänä oli toisessa lööpissä teksti "Leikattu" ja viereisessä lööpissä kauppiaan kasvokuva. Meni hetken ennen kuin ymmärsin toisen iltapäiväaviisin mainostavan lehteään jonkun muusikon sydän tms. leikkauksella ja toisen vatvovan tuota kauppiaan elämää.
Kirjoista.
Minun suhteeni kirjoihin on neuroottinen, mutta paranemaan päin. Kun muutimme tähän asuntoon, lopetimme kirjalaatikoiden laskemisen 78-laatikon kohdalla. Sen jälkeen olemme olleet yhteensä 20 vuotta kustantamojen palveluksessa.
Mutta luen nykyään, sen vähän mitä luen, melkein ja vain käännöksiä. Suomeksi kirjoitettuja on niin vähän, mikä sytyttäisi, ja vieraskielinen niin vaikeaa.
Oma kirjoittamiseni kärsii tällä hetkellä pelosta. Mutta kyllä se siitä.
Niin, toiset meistä kai pitävät jonkinlaisena hupsuna tavoitteena ymmärtää jotakin itsestään, maailmastaan ja niistä kaikista muista. Tästä kaikesta tuntuu aina välillä hyvä romaani antavan enemmän käsitystä kuin kirjastollinen vaikkapa sosiologiaa.
VastaaPoistaJokainen tällainen ymmärryshän on tottakai pohjimmiltaan subjektiivinen, ja ehkä juuri siksi romaani äärimmäisessä subjektiivisuudessaan (kokonaan (ainakin nimenllisesti) yhden ihmisen hyppysissä olevana taidemuotona) voi ehkä antaa sellaisia vastauksia, joita on mahdollista lukea ja omaksua. Lisäksi klassikoita on paljon, jokainen voi valita mieleisensä.
Toiset antavat toki liikaakin vastauksia. Hessen lukeminen tuntuu välillä jo koomiselta maailmanselityspuurossa kahlaamiselta.
Tai ehkä tämä on sitä nuoruuden etsikkoaikaa, että riivaa päätään tällaisilla kysymyksillä. Kunhan parta kasvaa ja tukka harvenee, niin loppuu varmaan tällainenkin kaipailu.
Tikasta kertovan artikkelin lukeminen puristi taas rintaa kuten viime vuoden toukokuussa. En kuulunut Tikan lähipiiriin mutta olimme hyvän päivän tuttuja. Tikan kuolemassa on se hiukan hämmentävä puoli, että kun se tulee puheeksi niin tulee perhanan huono olo, joka sitten hälvenee, kun heti perään muistaa jonkin hänen kertomansa sutkauksen.
VastaaPoistaKännykällä luettavat kirjat ovat saavuttaneet menestystä Japanissa. Hyvä alku vaikka tuskin hyvää kirjallisuutta.
VastaaPoistaOlen tuurilukija. Niinä kausina, kun en lue, koen että minähän en oikeastaan lue mitään - tai siis sellaista, joka ei liittyisi työhön ja olisi paperille painettua. Likkakaverin mukaan en lue juuri ollenkaan. Kuittaan takaisin, etten pidä dekkareista.
Mutta ihan oikeasti - olen lukenut liian vähän hengästyttääkseni muita muistumilla merkkiteoksista. Paha paikata viisikymppisenä - eikä sen paikkaamisesta pitäisi alkaakaan vaan innostuksesta - hei tässähän on hyvä juttu. Sellaisiakin kokemuksia on.
Eivät ne muistumatkaan välttämättömiä ole, vaikka keskustelua jouduttaa, jos voi kirjailijan tai teoksen mainitsemalla hypätä keskustelussa esim. 500 sivua edemmäs tai kaapata sieltä aiheen taiteltavaksi hieman toisin kuin kyseinen kirjailija on tehnyt.
Olen ollut kuulemassa melkein (omasta mielestään täysin) lukeneiden briljeeraavaa keskustelua, jossa sivistyksen ulkoisilla merkeillä tökitään toisia sanomatta mitään järkevää.
Mutta kuvaamasi Tikan ote kaikkeen uuteen ja briljeeraamaton mykistävä tiedon laveus tulee vain koko elämän kestäneestä innosta ja harrastuksesta. Sellaisista ihmisistä tulee helposti yksinäisiä. Keskustelukaverit ja hengen heimolaiset puuttuvat.
Ad Anonyymi:
VastaaPoistaPitää kirjoittaa tuosta erikseen. Minulla oli jo vuosia sitten iPacissä puolen sataa kirjaa.
Communicator syö nikottelematta pdf- ja doc-faileja.
Syvä uskoni on, että näytöltä lukeminen on täysin oppimisenvarainen asia.
Näytöltä lukeninen ei ole kyllä täysin oppimisen varainen asia, sillä lukemiseen liitty monia asioita, joita emme tule ajatelleeksikaan.
VastaaPoistaYksi on terävän näkömme alue, toinen merkkien kontrasti ja sitten mm. kirjasinlaji. Asiaan liittyy myös henkilökohtaista psykobiologiaa.
Tottunut lukija ei lue kirjaimia vaan tekstipätkiä, jossa on 180-350 merkkiä. Päässä tätä verrataan aikaisempiin havaintoihin, ja muodostetaan sisällöstä eräänlainen arvio, onko siinä mitään, joka edellyttää "lukemista". Jos herättävää tekijää ei ole, se tulkittu viesti lähtee sitten eteenpäin, eräänlaiseen ymmärrysosastoon, jossa tekstin sisältö ymmärretään. Jos alemme sitten miettiä jonkun tekstin kirjoitus asua, tms. se on prosessina aivan erilainen kuin lukeminen
Keskimäärin kuitenkin, ihminen lukee tehokkaimmin jokseenkin normaalin romaanin kokoista sivua, jossa on noin 70 merkkiä päätteellistä tekstiä niin että teksti on normaalinäköisellä ihmisillä noin 40 sentin päässä silmästä.
Silloin tekstiä on optimimäärä terävän näön alueella ja harjaantunut lukija kykenee hahmottamaan kerralla noin 400 merkin kokonaisuuden.
Mielenkiintoinen detalji on minusta sekin, että yleensä nopea lukija, joka hahmottaa isomman kokonaisuuden tekstiä kerralla, myös ymmärtää ja oppii tekstin paremmin, kun se omaksutaan isompina paloina, päässä tapahtuva yhdistely jää vähemmäksi, lauseet ehjiksi ja tätä kautta tekstin ymmärtäminen paranee.
Olen kerran paikannut erästä humalaista luennoitsijaa ja puhunut tästä ja lapsen kielellisestä kehityksestä sen aikaa että toinen tohtori ehti paikalle.
Sitä oppii kun jäljittä omaa lukihäiriötään.
ad JK
VastaaPoistaEsim. HE:n tavaaminen Commusta on vielä tuskaa. Jos vois vetää lompsasta esiin pokkarin kokoisen näytön (ja laittaa tarvittaessa piirtoheittimeen, ei läppäriä tarvittaisikaan). Kai niitä tulee. Mut tää on tekniikkaa.
PS. keskustelunne erityisistä oppijoista ja häpeämättömistä koululaisista oli mainio.
Pitää näköjään keskittyä hiukan enemmän tuohon kesän viettoon. Kuuma on. Kivaahan sekin. Tosin en oikein jaksa innostua tuosta matkustamisesta. Lähipiiri viettää aikaansa Lontoossa jonkin aikaa sukulaisten luona, kauhea kaakatus kuvittelisin. Menen ehkä pariksi päiväksi böndelle kalaan ja kattelen sitten milloin se kesä loppuu. Uimaankin pitäisi varmaan mennä.
VastaaPoistaKerran, kun tuon vaimoni perässä juoksin ja sain sen houkuteltua tuonne Porin jatseihin - tästä on aikaa jonkin verran - niin kun ei pätäkkää ollut kovinkaan paljon, mutta oli yks Leica, niin vein sen myyntiin yhteen kamera divariin ja Porissa ostin kaksi samppanja pulloa; toinen maksoi 800mk ja toinen 1200mk suunnilleen ja siis törsäsin ne rahani siihen ja sitten tärkeänä sitä juomaa tarjoamaan. Se vaimo - ei ollut siis vielä silloin - sanoi vain, että onhan tämä ihan hyvää, mutta ehkä vähän hapanta, että toi Elysee on kyllä parempaa. En ollut niitä hintoja sille kertonut ja sitten ihmetelin, että mitä hittoa minä taas olinkaan tehnyt. (Ei se vieläkään tiedä mitä ne maksoi).
Sen jälkeen en ole pitänyt itseäni romantikkona, ainoastaan typeryksenä.
Yhden huoratalon muistan tuolta Sisiliasta. Siellä oli helvetin lihavia ja karvaisia naisia. Viikset ja kaikki. Mutta sen pomo - vanha paksu täti - piti minusta. No mikäs siinä, jäähyväisiksi se istutti minua olohuoneessaan ja tarjosi ruokaa ja piti seuraa ja uteli miksi olin sinne tullut. Lopuksi se pyysi minua mukaan ja könyttiin yhdessä sen talon kellariin, mistä pienen etsimisen jälkeen löytyi vanha pölyinen viskipullo ( siellä oli kyllä kaikenlaista juotavaa, en tiedä miksi juuri se pullo) Se kädessä sitten takaisin ylös jyrkkiä portaita uteliaiden silmien seuratessa.
Sitten se täti käski minua odottamaan yhdessä aulan nojatuolissa, se pullo kädessä ja meni hakemaan laseja. Odottelin ja kaikkialta kuului tirskuntaa, ei ollut erityisen miehekäs olo, mutta koitin olla ryhdikäs. Sitten sain viimein sen lasin ja se kaadettiin ihan täyteen. Join sen sitten siinä kaikkien seuratessa ja kiitin ja yksi tyttö saattoi minut sitten lautalle, jolla pääsi Reggio di Calabriaan. Se tyttö kertoi, että sen tädin poika oli joskus kuollut Saksassa suunnilleen minun ikäisenä ja siksi se varmaankin halusi pitää minua hyvänään.
Olen samaa mieltä tuosta kirjahylly jutusta. Se ei vain kaikilta onnistu, vaikka kuinka yrittelisi, kun tuo elämä voi heitellä sen asuinpaikankin suhteen aika rajusti. Eli ei vain pysty niitä kirjoja perässään raahaamaan vaikka haluaisikin. Toisaalta rahapulassa se kirjahylly on kätevä ainakin vähän aikaa, varsinkin jos divariin ei ole pitkälti ja on mitä myydä.
Mutta hyvää kesää vaan.
"Menemättä henkilökohtaisuuksiin mainitsen lyhyesti olleeni elämässäni useammin kuin kerran pitkähkön ajan sellaisessa tilassa, että iltapäivälehden otsikon sisällön käsittäminen oli vaikeaa. Sitä vain istui ja tuijotti kymmenen tuhannen sylen syvyyteen."
VastaaPoistaTuomari Kemppinen!
Viimeisimpien blogienne rivien välistä on tihkunut haikeutta, syksyä ja surumielisyyttä. Vai onko sittenkin vain peilin heijastusta?
Ruikuttamatta sen enempää omia aamujani, (jolloin noustaan raajoin kankein mielin ankein kohti tyhjyydestä kilpailevia päiviä) totean, että on rohkaisevaa kuulla, että mustaa tautia podetaan tuolla ylemmälläkin taholla. Ilman vahingoniloa.
Kemppisen klassikoiden vähättely tuntuu provosoinnilta.
Monet niistä ovat balsamia sielulle.
Esimerkikisi ja yllä olevaan kirjoittamaani liittyen.
M.Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, ja etenkin sen eka osa, on satiirisuudessaan ja mustassa huumorissaan niin uskomattoman hyvä ja hykerryttävän hauska, että Se voittaa jopa cipramilit....
Kirjojen läsnäololla on vaikutuksensa. Kaksi vuotta ilman kirjahyllyä muuton ja rakentamisen takia koetteli huumorintajua. Nyt vanhat kaverit löytävät takaisin kotiin ja klassikkokin saattaa maistua. Hirnun jo valmiiksi.
VastaaPoistaMutta mikä se on, joka brassailee sillä, että ei ole lukenut klassikoita?
Masennus on paha juttu. Se on outo juttu. Miten sitä selittäisi. Jotkut tapahtumat voivat olla sellaisia, että ne satuttavat. Niistä kyllä pääsee yli.
VastaaPoistaTarkoituksettomuuden tunne vois kuvata jotain masennusta. Aivan sama laitanko sukan jalkaan tai ajanko partaa, otanko oluen vai kaksi. Väistämätön tilaisuus käräjöidä alastoman itsensä kanssa. Kuka olen, tahdonko vielä mennä, minne.
VastaaPoistaBellow'n Herzog jäi ikuisiksi ajoiksi kesken, kun pääsin sivulauseeseen, jossa viskipaukku valui sytytyslankana mahalaukkuun.
VastaaPoistaHyviä Kirjoja ei parane lukea. Ne eivät ole kuolevaisia varten. Poloinen lukija, joka on maailmassa ensimmäistä kertaa, ei löydä niistä asuinsijaa itselleen, kun kaikki ympärillä on niin tiiviisti rakennettua, ettei edes lattialautojen väleissä ole tilaa maan tomulle.
Olen aina epäillyt, että Venetsian kauppiaan kuuluisa monologi (kolmas näytös, ensimmäinen kohtaus) oli Globe-teatterin yleisölle railakas ja harvinaisen hauska sketsi.
Masennus ei johdu olosuhteista, tai vastoin käymisistä, vaan on terve realistin terve reaktio elämään.
VastaaPoistaad sami
VastaaPoistaHarmi, että koit sen brassailuna.
En minä osaa esim Talleyrandin elämäkertaa sanatarkasti muistella, vaikka se oli mukava kirja. Perin vaatimattomia meillä vaaditaan kirjallisuuden tutkinnoissakin: FM tulee työmäärällä, joka vastaa 300 opintopistettä (a 100–150 sivua kirjallisuutta). Jos lukee noin 100 sivua tunnissa siitä kertyy noin 40 lukupäivää 8 tunniksi muuntamalla. Meillä ei yksinkertaisesti aseteta edes alan ammattilaisille vaatimuksia, jotka täyttämällä voisi pärjätä kansainvälisillä kentillä. Sinne yltävät vain omaehtoiset ja innokkaat harrastajat.
Veikkaan, että Herrat Tikka ja JK olisivat tikahtuneet hetkeen, jolloin olisin joutunut kannattelemaan keskustelua kirjallisuudeta - jos ylipäänsä olisin joutunut sellaiseen osalliseksi. Sellaista brassailua.
ad sami vielä
VastaaPoistaMutta sellaista kummaa olen huomannut, että kiinnostava kerran luettu teksti saattaa nousta sanatarkasti mieleen vielä vuosia vuosia lukuhetken jälkeen. Eihän me sanomalehtiäkään tankata moneen kertaan. Kerrasta oppimiseen pitäisi jotenkin kannustaa. Mahdollisimman paljon, mutta vain kerran. Luettu tekee kyllä tehtävänsä.
Minulle Orhan Pamukin 'Lumi' muistutti, miksi romaanit ovat olemassa ja miksi niitä olisi hyvä lukea.
VastaaPoistaKuvitteleminen on tärkeää. Sitä tahtoo helposti ns. viisaskin ihminen mennä stereotypioiden ja yleistämisen lankaan, ja sortua siihen mitä psykologit kutsuvat attribuutiovirheeksi. Jos joku käyttäytyy töllösti, se tulkitaan kroonisesta kusipäisyydestä kärsiväksi, eikä niin, että taitaa tyypillä olla huono päivä. Pahimmillaan tietysti tuo ensinmainittu vielä linkitetään esimerkiksi ihonvärin mukanaantuoman yleisen vähälahjaisuuden syyksi.
Kun asettuu toisten saappaisiin, antautuu kirjailijan vietäväksi näkemään maailmaa romaanihenkilöiden perspektiivistä, ymmärtämään ja olemaan eri mieltä heidän motiiveistaan ja valinnoistaan, tulee samalla harjoittaneeksi tuota aivolihaksen tärkeää syytä, joka kääntää ainakin useimmat turpaanvedot paremman loppupäivän toivotuksiksi.
Olen aina epäillyt, että Venetsian kauppiaan kuuluisa monologi (kolmas näytös, ensimmäinen kohtaus) oli Globe-teatterin yleisölle railakas ja harvinaisen hauska sketsi.
VastaaPoistaMissä tuolla?
http://william-shakespeare.classic-literature.co.uk/the-merchant-of-venice/ebook-page-16.asp
(Kolmas näytös jatkuu sivulle 23)
Voi itku! Se on siinä. Veit jo ajatuksetkin suustani!
VastaaPoista'Häpeällistä';) selvänäköisyyttä!
PS. Kolme viimeisintä pärettäsi on minun 'mittalaitteistollani' mitattuna 'lyhytkirjoittamisen' aivan äärimmäisintä huippua...
Calvinohan on Kissin kavereita: "In 1957, disillusioned by the 1956 Soviet invasion of Hungary, Calvino left the Italian Communist party, and his letter of resignation (soon famous) was published in L'Unità." Taisi mennä siten kopio Unkarin suurlähettiläällekin.
VastaaPoistaLöytyisköhän sähköllä ilmaiseksi jostain nuo Calvinon Keveydestä, Nopeudesta, Tarkkuudesta, Näkyvyydestä, Moninaisuudesta ja Johdonmukaisuudesta
VastaaPoistaAd Sami
VastaaPoistaOhessa klassikoita hyllystäni.
Herzog on kyllä hyvä - samaan tapaan kuin Woody Allenin parhaimmat elokuvat: ' älyllisen säkenöivä' mutta turhautunut kuten päähenkilönsä, käsikirjoittajansa ja ohjaajansa...
VastaaPoistaLieneekö tässä jotain juutalaista: nähdä maailma liian tarkkaan ja raa-an omakohtaisesti kokeneena, jolloin jäljelle jää nerokas pikkunäppäryys, joka ei koskaan kykene epäonnistuttuaan vallankumouksellisissa aatteissaan (orjuutettu heimohan on kyseessä) muuhun kuin ressentimenttiseen (kaunaiseen) asenteeseen tai siitä jotenkin 'puhdistuttuaan' woodyallenmaiseen 'räpätykseen', jota puolestaan voinee pitää perinjuurin nihilistisenä - eikä siis lainkaan emansipatorisena projektina!
Klassikkoautomaatti on keksitty
VastaaPoistaad Rauno
VastaaPoistaLaitoit Woodyn boksiin aika sumeilematta.
Woody Allen has won three Academy Awards and been nominated a total of 21 times. Despite friendly recognition from the Academy, Allen has consistently refused to attend the ceremony or acknowledge his Oscar wins.
Toisaalta: Allen spent at least 30 years undergoing psychoanalysis, sometimes as often as three days a week. Selittää räpätystä...
Kemppinen:
VastaaPoista"Britti ja amerikkalainen kirjoittavat parhaimmillaan niin kuin esimerkiksi Joseph Conrad (joka ei ollut oikeastaan kumpaakaan, vaan ranskaksi ajatteleva puolalainen)."
muistutan eräästä toisesta puolalaisesta, Jerzy Kosinskista, jonka novelliteoksen Askelia (Otava 1970), suomensi em. Pentti Saarikoski.
Tämä ohuehko kirja näkyy niitten listoilla jotka ovat itse lyhytavarakirjailijoita, mm. Rosa Liksom.
Miksi kirjoittaa hyviä kirjoja?
VastaaPoistaSellaisia joissa sanotaan että jokainen päivä on uusi mahdollisuus; että niin kauan kuin henki kulkee on mahdollisuuksia; että kohtalo ei olekaan ennaltamäärätty vaan siihen voi kukin omilla valinnoillaan vaikuttaa.
...siis että suomenkielisenkään mielikuvituksen rajat eivät tulleet 1918 poikkeusoloissa lopullisesti valmiiksi vaikka eliitti niin päivästä toiseen toitottaakin.
Masennusta vastaan vois perustaa sukaton syyskuu - äärijärjestön. Viikko sellaiseksi, ettei tehdä mitään muiden tahdosta, sitoumuksesta, kaiken varalta tai omantunnon vaatimuksesta.
VastaaPoistaPohjoisessakin voi kulkea ilman ininää. Kännykkä kotiin, kello napapiirille. Nenästä suunta, jaloista tahti. Vastuutonta makeaa. Silloin ei ehdi leilatädin luokse kahville.
Jos on oikein hätä, sen voi tehdä ennen syyskuutakin. Sodankylässä on filmifestivaali 13.-17.6.2007.
Ininää voi tosin riittää.
ad Jussi
VastaaPoistamöet chandon - juomien chanson. Jospa vaimosi tarkoitti kavaljeeriaan - tai huumorinsa on kehittynyttä mutta sopivan hapokasta. (Leican juominen on vaaran merkki)
Pitää erottaa masennus ja syväkin vitutus.
VastaaPoistaOikea masennus on patologinen tila, sairaus, johon sairastuvilla on yleensä riesanaan analyyttinen mieli ja terve, unelmaton ja realistinen minäkuva. Se kovin paljon muistuttaa meitä siitä, miten elämä itsessään muistuttaa sukupuolitautia; leviää yhdynnässä ja johtaa kuolemaan.
Sitten on syvävitutus, joka on reaktio elämän vastukseen, korskan pilkkaan, lain väännällykseen iskuihin joit ansiokkaat saavat epatoilta, kylmiltä kuin härmä, minkä äiti korpin siivin kerää hallaiselta suolta, on elämää, eikä siitä saa tulla elämän tapaa ja kun menee aikansa, sitä muistaa ne, hyvällä tai pahalla, ja selittää päivän valkeaksi, tahi edes harmaaksi ja viimein, ne muuttuvat uniksi siihen unelmien verkkoon johon tarttuvat menneet päivät ja muistamme ne muitten unien lailla, haaleina, kuin toisille tapahtuneina.
Miten tämä palautti mieleeni yhden harvinaisista hetkistä Pertti Pasasen enimmäkseen paskassa tuotannossa?
"Tilit on ikään kuin tasan, mutta silti jää puolitoista miljoonaa yli? No ne on sitten mun!"
ad pj
VastaaPoistasyvävvitutuskuvauksesi on ylittämätön. tämä blogi on helpottanut omaa olani niin...
tarkennus aikaisempaan
VastaaPoistaSiis KT:n ja JK:n kirjallinen diskurssi ei olisi ollut brassailua - varalta, että joku käsitti loppuheiton väärin.
Mitä vikaa brassailussa sitten on?
VastaaPoistaBrassailusta jää metallinen maku.
VastaaPoistaMutta jos diggaa sellaista heviä, niin kai se on ittelle OK
Petjan näkemys lukemisesta ei täysin vastaa nykytietämystä:
VastaaPoistahttp://users.utu.fi/marimur/Pikalukeminen.htm
"Kritiikki: Silmänliiketutkimusten mukaan lukijan toiminnallinen havaintokenttä on laajuudeltaan varsin rajallinen. Tottunut lukija pystyy tunnistamaan yhdellä katseella noin 1-2 sanaa."
Tuo 1-2 sanaa on kovin kaukana 400 merkistä. Tai sitten en ymmärtänyt lukemaani...
;-)
ad anonyymi
VastaaPoista"Tottunut lukija pystyy tunnistamaan yhdellä katseella noin 1-2 sanaa"
Ei vastaa omia kokemuksiani.
Tämä on kimurantimpi juttu kuin ensinäkemältä huomaisi. Tässä aika tuore tutkimus ja yhteenveto eri teorioista: Implications for theories of eye movement control in reading
VastaaPoistaURL
http://eprints.rhul.ac.uk/archive/00000319/01/39_word_skipping.pdf
Ehkä tämä osaltaan selittää (!) lukuisat puuduttavat selitysteokset (ks. Kemppinen): "(...)when proficient readers are
reading an English text, their eyes are never directed at about one-third of the words." Jos kukaan ei todella lue kuin noin 2/3 alkuperäisestä tekstistä (se 1/3 on siis arvausta), niin toki asiaan jää tulkittavaa ja kiisteltävää...
;-)
Sama tosiasia vähentää myös kirjallisuuden opiskelijan työmäärää, sillä karkeasti ottaen noin sadan kirjan vaadittu sivumäärä vastaa käytännössä vain vajaan 70:n luetun kirjan sivumäärää.
ad ar
VastaaPoistaLukunopeus kehittyy - tuttua käsiteympäristöä lukee nopeammin kuin outoa.
Pystymettästä sosiaalilainsäädäntö esitöineen vie lukiolaiselta enemmän kuin vetreältä nelikymppiseltä.
Shakinpelaajat ovat nelikymppisinä parhaimmillaan. Olisko se yleistettävissä muuhunkin.
Suorituskyky painottuu vanhempana (ehkä) olennaiseen - siis neljänkympin jälkeen - kunnes ysikymppisenä muistaa vain lapsuuden keinulaudan.
ad anonyymi
VastaaPoistaAivan, "tuttua käsiteympäristöä" lukee "nopeammin", koska asiasta jo tietää jotain ts. koko ajan enemmän. Käytännössähän tämä on "arvaamista" (valistunutta arvaamista). Eräässä mielessä tämän havaitsee tutkimusprojektien tms. aikana siitä, miten "väärin" sähköpostiviestejä luetaan. "Yllättävää" asiaa ei juuri voi muotoilla niin tarkasti etteikö se ymmärrettäisi aluksi väärin, joten tuloksena sitten iteroidaan loputtomasti. Sen sijaan tutut viestivät toistensa kanssa aika joutuisasti joutumatta selittelyjen kierteeseen. Oletan muuten, että tämä on monen monitieteellisen hankkeen ongelma: eri tieteenalojen viestintäkulttuurit ja käsiteympäristöt kohisevat rankasti, koska toisen tieteenalan kollegan viestejä luetaan ikäänkuin tuttuina. Shakkitaidon kohenemisen taustalla on aika pitkälle muistiin "tallentuneet" (huomaa lainausmerkit) aikaisemmat pelit ja niiden ratkaisut. Tämän muuten näki mukavasti Kasparovista kertoneesta dokumentista, jossa hän tunnisti kaikki analysoimansa tai pelaamansa pelit vain yhden pelitilanteen kuvan perusteella. Mutta Kemppisen postauksessahan kyse onkin vallan muusta eli kirjallisuudesta, joka parhaimmillaan yllättää lukijansa. Kyllä tällaisen kirjallisuuden lukemisessa ns. nopeasta lukemisesta (eli valistuneesta arvailusta) ei juuri nautinnon kannalta ole hyötyä. Nämä Väyrysen kaltaiset "lukeneisuudella kehujat" ovat sitten jo toinen juttu. Suosittelen vielä uudestaan edellisessä kommentissani lainaamaani selvitystä. Hyvä johdatus tähän problematiikkaan.
ad ar
VastaaPoistaKemppinen yllättää myönteisesti - kerran päivässä.
Lukion jälkeen luin aluksi tenttijäykkää hepreaa (=pykälät maallikolle) noin 30 sivua tunnissa. Niin hitaassa tahdissa tulee reissattua muilla mailla sanojen välissä ja lukeminen alkaa harmittamaan. Nopeus on avain keskittymiseen - voihan sen sitten lukea toiseen kertaan, mutta mieli työstää jo kerran luettua ja paikkailee aukkoja.
Hyvä on tietysti testata tentissä miten syvää oppiminen on ollut (tiedon soveltaminen tentaattorin toivomalla tavalla)
Enimmäkseen voisi riittää testi, että on lukenut ja tuplata tai triplata kirjamäärä. Alasta riippuen.
Filosofian lyhyt oppimäärä
VastaaPoistaJonkun verran on tullut pyörittyä tuntiopettajana korkeakouluissa.
VastaaPoistaAineistosta löytyy aina n+1 kpl kiinnostavaa kysyttävää. Jos 200 sivusta heittää kolme tiukasti pisteytettyä kysymystä, niin se on vähän epäreilua, vääristää arvostelua ja hidastaa opiskelijoiden tahtia ihan turhaan. Niinpä saatoin heittää 9 kysymystä joista kolmeen oli vastattava.
Jos sitä kysyis tentaattorina vain kolme pientä kysymystä, niin olishan fakiiri, joka osais täysin oikein vastata. Pitäis melkein yhteenkin vähän sinne päin vastanneelle antaa
10+++ Siinähän mitataan kuinka hallitsee koko aineiston, eikä muutamia knoppeja.
Aineistotentit vois olla realistisempia. Nehän yleistyy.