Ruotsalaiset ovat parempia

Varför är svenskarna så överlägsna jämförda med oss, finnar, dock möjligen inte med finländarna?

Tapahtuvat liittyvät kirjoihin ja menivät näin. Maailmalla on salaperäisiä ihmisiä, jotka kunniallisen julkisivun takana ovat jazzin harrastajia. Esimerkki on Eric Hobsbawm.

Hän on yksi tunnetuimpia akateemisia historiantutkijoita ja sitä miellyttävää brittiläistä lajia, joka on parantunut – enimmäkseen – kommunismin aatteesta. Kysymyksessä on siis sama sukukunta, jota edellisen sukupolven aikana edustivat Isaac Deutsche ja Isaiah Berlin.

Hobsbawmin kirjoista ”Äärimmäisyyksien aika, lyhyt 1900-luku” on suositeltava, mutta kehotan suureen varovaisuuteen ja neuvon lukemaan ainakin yhden kilpailevan teoksen sen rinnalla. Suositukseni on ainakin poliittisesti suhteellisen neutraali tai oikeistolainen Sir Martin Gilbert. Hobsbawm itsekin on julkaissut pienen selittelyniteen isoon kirjaansa.

Hobsbawmin Age of Revolution, Age of Empire ja Age of Capital ovat kumminkin olleet vuosikymmeniä kurssikirjoja. Hänen paras kirjansa muuten on Bandits, ryöväreiden historia.

Mutta tämä akateeminen tutkija oli sanomalehden jazzarvostelija ja rohkaistui lopulta 1989 julkaisemaankin musiikkijuttunsa myös kirjana (”The Jazz Scene”). Jutut eivät ole huonoja.

Yllättäen havaitsin Amazonista, jonka kustomointia (suosituksia sinulle) on maailman ihme, että kaikista mahdollisista kirjoista Shapiron ja Hentoffin ”Hear me Talking to Ya. The Story of Jazz As Told By The Men Who Made It” on äkkiarvaamatta ilmestynyt pokkaria. Tuossa se nyt on. Se ilmestyi yli 50 vuotta sitten, ja niinpä siinä on järkyttävää haastatteluaineistoa. Joku kuvailee, miltä Buddy Boldenin soitto kuulosti New Orleansin kattojen yllä ja miten Bix Beiderbecke ajautui varhaiseen tuhoon. Jelly Roll Morton rupattalee pianonsoiton taiteesta ja niin poispäin.

Kirjan pitkä poissaolo markkinoilta johtui kukaties tekijänoikeussyistä. Siinä on paljon alkujaan tai myöhemmin muualla julkaistua aineistoa

Sekä Hentoff että Shapiro ovat olleet kauan erittäin arvostettuja jazzin ja muun rytmimusiikin asiantuntijoita. Voi olla ettei tämä muinoinen kirja ole innostanut heitä itseäänkään.

Suomessa sillä on merkitystä. Antti Einiön suomennos ”Jazzin vaiheita” ilmestyi 1958 ja oli ainakin minun näkökulmastani ensimmäinen kirja jazzista, josta en mitään ymmärtänyt. Vuonna 1963 tuli Marshall W. Stearnsin kirja.

Tunsimme Louis Armstrongin (neljä kappaletta) ja tiesimme että Duke Ellington on olemassa. Muutoin jazz oli helsinkiläisten ja ruotsinkielisten asia.

Kun en ole kiinnostunut musiikista enkä taiteista, kului vuosi tai kaksi ennen kuin Pekka Gronow sanoi että Kalliossa on jokin myymälä, jossa myydään jazz-levyjä huokealla ja että on sellainen Charlien Parker. Hölkkäsin myymälään. Olen ostanut Parkerin tuotannon kokonaisuudessaan neljään tai viiteen kertaan ja tulin hiukan surulliseksi, kun Verve CD-sarjan jälkeen Anttilasta löytyi vielä yksi sellainen kokoelma, joka oli hankittava. Nyt taitavat olla kaikki versiotkin tietokoneella – myös se, jonka soitettuaan Parker kaatui studion lattiaan ja vietiin Camarillon mielisairaalaan kuivumaan. Olen tehnyt pyhiinvaellusmatkan Camarilloon, joka on Los Angelesissa.

Noin vuonna 1970 sain lainaksi hyvän magnetofonin ja tuttavani Jyrki Jahnukainen lainasi isänsä Jaakon kokoelmasta noin 150 LP-levyä, jotka nauhoitin. Siinä oli jazzia laidasta laitaan. Tyttövauvalla oli vatsavaivoja, niin että koikkelehtiminen olohuoneessa vauva olkapäällä oli hyvä ajatus. En tiedä, oliko sillä turmiollisia jälkiseurauksia. Se on jäänyt mieleen, ettei vauva pitänyt Ornette Colmanista. Eikä vaimo.

Minun maailmassani eli menneisyyden yhteiskunnassa oli siis sellainen sääntö, ettei pitänyt uskotella harrastavansa sellaista, minkä ymmärtämiseen ei ollut edellytyksiä. Puhtaiden yhteensattumien johdosta pääsin tunkeutumaan elokuva-arkiston ja filmikerhojen näytäntöihin, mutta jazz-harrastusta häpesin ja Bachista en puhunut kenellekään, koska joku olisi heti sanonut, ettei sellaisen ihmisen sovi kuunnella Bachia, joka ei osaa nuotilleen laulaakaan ja musiikin numero todistuksessa on vain kasi.

Sekin oli yleisesti tiedossa, että jazz oli jonkinlainen neekerien väärinkäsitys, josta pitäminen ei käynyt kontoon. Tosin jotkut poikkeuksellisen pätevät musiikki-ihmiset puhuivat arvostavasti sellaisista jazz-muusikoista kuin Cole Porter ja George Gershwin.

Mutta Ruotsi…

Alennusmyynnistä tarttui vuosia sitten mukaan Christer Jacobsonin muistelmateos ”Professor i Uppsala eller sköka i Bukarest”, professoriksi Uppsalaan tai huoraksi Bukarestiin. Varhainen versio vitsistä, että poika soittaa isän kertoman mukaan pianoa pornoklubissa, kun totuus on niin häpeällinen, että poika on duunissa Enskilda Bankissa.

Tämä Jacobson väitteli eräistä vuosisadan alun lyriikkaan liittyvistä kysymyksistä filosofian tohtoriksi ja päätyi suurlähettilääksi ja Ruotsin kulttuuriedustuksen tukipylvääksi etenkin Ranskassa. Siis eräänlainen Tarmo Kunnas plus plus.

Tämä pitkä johdanto tähtää kaameaan paljastukseen. Tuokin kirjoittaja – ei mikään maailman ihme mutta ihan sympaattinen – asusti isomman veljensä kassa jo 1948 pitkän kuuman kesän New Yorkissa ja jo sota-ajoista jazz-fäninä loisi Famous Doorissa ja muissa 48. Streetin paikoissa ja opittuaan pelin hengen istuskeli aamuyöstä kuuntelemassa jameja ja jutteli niitä näitä nuorten tuntemattomien muusikkojen kanssa – sellaisten kuin Charlie Parkerin, jota hän kuvaa ystäväkseen. Ja tietenkin mukana olivat Monk ja Mingus ja Gillespie ja you just name it.

Suomenruotsalaisista muistelmista ja muutamista keskusteluista olen ymmärtänyt, että sotasukupolven edustajista jotkut aivan oikeasti ymmärsivät englantia ja kuuntelivat jopa jazzia. Olen muistavinani, että joku - kukaties Zilliacus – olisi viihdyttänyt itseään kuuntelemalla jazz-konsertteja tulenjohtotehtävissä Ihantalassa.

Per I. Gedinin muistelmateoksesta tiedän, että Ruotsin kirjallisesti kiinnostunut eliitti seurusteli sodan aikana amerikkalaisten kirjailijoiden kanssa ja Hemingway, Steinbeck ja Faulkner, joita Suomessa pidettiin vaarallisina kommunisteina, olivat henkilökohtaisesti tuttuja.

Jacobsonin muistelmista ilmenee, että Camus ei välttämättä ollut henkilönä tuntematon, ja jokin myöhempi nobelisti Claude Simon saattoi kuulua tuttavapiiriin.

Suomessa ei tietääkseni ollut muita kuin Heikki ja Erkki Reenpää, joilla oli vastaavia kontakteja – mutta kustantajat ovat ammattilaisia. Aatos Erkko asui Amerikassa.

Mutta kun edes Ruotsiin ei päässyt, tai jos pääsikin, ei saanut mukaan valuuttaa kuin parin ratikkalipun hinnan.

Vastaus otsikon kysymykseen on siis tämä. Sodan takia ja sotaan liittymättömän henkisen jähmeyden vuoksi jäimme Ruotsista noin 20 vuotta jälkeen, ja vastakkaisista väitteistä huolimatta tuo ero on edelleen olemassa, ehkä hiukan lyhentyneenä. Monet meistä seuraavat toiveikkaasti ruotsalaisten mahdollisia rappeutumisoireita, mutta ei sellaisia kyllä oikeastaan ole näköpiirissä.

Murheellinen analyysi ei koske vain kulttuurielämää. Se koskee mm. liikkeenjohtoa. Omien kokemusteni mukaan suomalaiset liikemiehet ja liikejuristit häviävät ruotsalaisille kollegoilleen kuin apinat. Ja Ericsson on verkkobisneksessä edelleen todella iso, ja se oli vakiintunut yritys jo 1930-luvulla, kun Wallenbergit hankkivat sen huijarikuningas Kreugerin konkurssipesästä.

En puhu mitään rock’n’roll-musiikista, koska olen siihen nähden aivan tietämätön. Muuan Elvis ja eräs Paul Anka tosin tiedettiin, mutta heitä pidettiin hyvinä iskelmälaulajina.