Auguste Maquet, haamu

Dumas’n tekijänoikeushuolista on olennaisesti oikea maininta Wikipedian (engl.) artikkelissa. Huvittavaa kyllä, ranskalainen vastaava artikkeli on olennaisesti niukempi. Toisaalta taas Pariisissa esitettiin vain muutamia vuosia sitten täysille huoneille näytelmää Dumas’n ja Maquet’n systeemeistä. Ja ehkä ranskalaiset suhtautuvat asiaan sivistyneesti. Onhan menetelmä kovin vanha ja arvostettu. Rubens kai oli yksi näistä teollisuudenharjoittajista, joka johti ja valvoi työtä huolellisesti ja sitten signeerasi oppilaittensa maalaukset omalla nimellään (yksin).

Auguste Maquet, joka oli tohtori ja professori ja historiantutkijanakin kiihkeä kirjallisen maineen tavoittelija, teki taustatutkimuksen ja laati hyvinkin yksityiskohtaiset synopsikset myös sellaisiin teoksiin kuin ”Kolme muskettisoturia” (ja sen kaksi jatko-osaa) ja ”Monte-Criston kreivi”.

Jo tämä tieto varmaan helpottaa eräitä ihmettelijöitä. Historiallisen romaanin kirjoittaminen on näet pahuksen vaikeaa.

Tekijänoikeudellisessa kirjallisuudessa mainitaan vain ohimennen jos ollenkaan Maquet’n ja Dumas’n oikeusjuttu, jossa Pariisin vetoomustuomioistuin antoi päätöksensä 14.11.1859. Maquet oli saanut hirvittävän määrän rahaa ja vaati lisää ja sen ohella oikeutta tulla mainituksi näiden ja muiden teosten tekijänä.

Rahat tulivat mutta haamukirjoittajasopimus piti. Tekijä oli tuomioistuimen mukaan asiasta tehdyn sopimuksen johdosta vain Dumas.

Olen samaa mieltä kuin asiaa pikku kirjoituksessaan sivunnut professori Jane Ginsburg (Columbia University). Vaikka Ranskassakaan ei ollut varsinaista tekijänoikeuslakia ja vaikka tekijän moraalisia oikeuksia ei ollut kehitetty isyysoikeutta laajemmalle, sopimus todella oli pätevä. Yhdysvalloissa se olisi ollut ja on ilman muuta pätevä.

Olen luultavasti ainoana Suomessa ottanut tähän kysymykseen kantaa. Haamukirjoittajan sopimus on minustakin pätevä siten että tuomioistuin ei periaatteessa voi velvoittaa ketään julkaisemaan ”haamun” nimeä tekijänä, mutta periaatteessa tekijäksi mainittu voi sitä vastoin vaatia jopa vahingonkorvausta ”haamulta”, joka tulee sopimuksenvastaisesti ulos komerosta.

Soisin että tämä tulkinta otettaisiin huomioon. Brechtin näytelmä on Brechtin teos, vaikka sen olisi kirjoittanut Hella Wuolijoki. Asia lienee kesken, mutta kun lehtien mukaan rouva Sariolalta perittäisiin takaisin hänelle maksettuja kirjastokorvauksia, kun ”tekijä” onkin toinen henkilö, sanoisin että ei onnistu.

Tämä tulkinta on selkeästi lähempänä tavaramerkkioikeudellista ajattelua kuin 1900-luvun ranskalaisvaikutteista ”luova henki” –ajattelutapaa.

Käsitykseni mukaan John Grisham ja vastaavat eivät pahemmin kirjojaan kirjoita. He ovat kuitenkin niiden kirjoittajia. Siis siitä huolimatta, että jokin tiimi olisi todellisuudessa kirjoittanut ne. Tämä siis edellyttäen, että asiasta ja menettelystä ja korvauksista oli sovittu.

Jos siis joku kustannusjohtaja kirjoitti ”Urho Kekkosen muistelmat”, kirjoittanut Urho Kekkonen, niin kirjoittaja on Urho Kekkonen.

Tähän ei tarvita korkealentoisia teorioita. Esimerkiksi TM. Kivimäen tekijänoikeus-kirjan 1960-luvun painoksen on tiettävästi kirjoittanut jokseenkin tarkkaan Matti Ylöstalo. Muutokset ja erot Kivimäen 40-luvu tekijäoikeuskirjaan ovat hyvin suuria.

Miksi näin meneteltiin? Ehkä siksi, että Ylöstalo oli jopa Kivimäkeä parempi juristi eikä viitsinyt ottaa nimiinsä kirjaa, jonka taustatöitä hän ei ollut tehnyt. Ehkä siksi, että Ylöstalo halusi jatkossakin sanoa – kuten hänellä oli tapana – että hänhän ei ole oikeastaan varsinainen tekijänoikeuden asiantuntija. Kun juristi joutuu jonkin alan asiantuntijaksi, sitten hänen on melkein pakko ottaa kantaa kollegojen pöllöpäisiin teorioihin ja antautua aikaa vieviin ja hedelmättömiin polemiikkeihin.

Olen avustanut tälläkin vuosituhannella muutamia henkilöitä, kun he ovat kirjoittaneet tai uudistaneet hyviä kirjojaan. Mielestäni on täysin selvää, että vaikka olisin kirjoittanut muutamia kymmeniä rivejä jostain asiasta sinne tänne, ne ovat kirja tekijän ”kirjoittamia”, koska ne menevät hänen piikkiinsä. Osaan muuten kirjoittaa myös niin, ettei parempikaan lukija huomaa sitä Kemppisen tekstiksi. Tätä eivät kaikki varmaan uskoisi.

Olisikin muuten kiinnostava ajatus yrittää kirjoittaa esimerkiksi Mika Waltarin ”kauan kadoksissa ollut” novelli. Luulen että maassa olisi kymmenen – kaksikymmentä ihmistä, jotka onnistuisivat huiputtamaan näin myös hyviä asiantuntijoita.

Ehkä ei kuitenkaan. Dumas’n tapaus on opettavainen. Kolme muskettisoturia perustuu nimellisesti tositapahtumiin ja eläneeseen henkilöön. Hän oli Charles de Batz-Castelmore, d'Artagnanin kreivi (c. 1611 – 1673). Espanjalainen Gatien de Courtilz de Sandras (1644–1712) kirjoitti romaanin ”D’Artagnanin muistelmat” vuosikymmeniä tämän kuoleman jälkeen. Henkilö ja hänestä kirjoitettu romaani eivät tiettävästi olleet millään tavoin erikoisia. Maquet luonnosteli romaanin muun muassa tästä lähtökohdasta. En tiedä, oliko kaulakoru Maquet’n vai Dumas’n oivallus, mutta joka tapauksessa työnjako oli selvä: Dumas kirjoiti dialogin ja keksi kommellukset ja odottamattomat juonenkäänteet.

Romaani ja sen kaksi valtavaa jatko-osaa ilmestyivät sanomalehdissä jatkokertomuksina. Sellaisen kirjoittaminen vaatii aivan erikoista ammattitaitoa – jonka Suomessa niin ikään lehtiin romaaneja kirjoittanut Topelius hallitsi suurenmoisen hyvin.

Hiukan yleistäen voisi sanoa, että mielenkiintoisia henkilöitä ja erikoisia vaiheita on historia täynnä, mutta Muskettisotureissa ja samoin Toquet’n esiin kaivamassa Monte-Criston kreivissä on jotain kuolematonta – juuri kuten Dumas sanoi. Hän itse kuolee mutta muskettisoturit eivät. Ja näin kävi.

Viime vuosisata vähätteli suuria kirjailijoita. Hugo ja Dickens ovat jälleen näyttäneet kyntensä – ”Kurjat” tehoaa näyttämöllä ja Dickens etenin televisiossa. Muskettisotureista on tehty vaikka mitkä määrät elokuvia.

Syytä en tiedä, mutta vaikka Lesterin versio on todella hauska ja ihastuttavan liikunnallinen, mieleeni on syystä tai toisesta syöpynyt vuonna 1949 näkemäni Sidneyn versio, se jossa Mylady on Lana Turner, Athos Van Heflin ja D’Artagnan itse Gene Kelly. Tarinasta on listattu ainakin 29 eri elokuvaversiota. Missä määrin sitten ”Seitsemän samuraita” ja sangen monet muut vastaavat elokuvat ovat saman tarinan toisintoja, sitä en osaa sanoa.