Karnevaali

Kaksi syytä listata hiukan erikoisia sanontoja. Puhdas viihde ja referenssi. Ei sitä koskaan tiedä, milloin niitä tarvitsee.

Kysymys karnevaalikulttuurista.

En ole Mihail Bahtinin (engl. Bakhtin) ihmeen innostunut, mutta hän oli viisas mies. Niin viisas hän ei ollut, että olisi käsittänyt tehtävänsä mahdottomaksi villeimmässä Neuvostoliitossa. Häntähän kiinnnosti naurun voitto aineesta, ja hänen suuri rakkautensa oli irvokkuus.

Sitähän tietysti oli tarjolla, mutta hyvä tapa ja konepistoolit edellyttivät, ettei kukaan ollut huomaavinaan.

Bahtinin ihailema Rabelais oli kirjoittanut irvokkuuden, naurettavuuden, ironian ja sarkasmin pohjat. Hän sai vertaisiaan seuraajia, sellaisia synkkiä miehiä kuin Jonathan Swift ja Nikolai Gogol.

Kukaan ei koskaan selittänyt, miksi narri saa täräytellä totuuksia ja mitä varten karnevaaleissa asiat käännetään ylösalaisin niin että pyhästä tulee paha ja vakaasta vakava.

Rajun uskonsotien loppuvaihe, päättyvä 1500-luku, tuotti naurun muodot: Rabelais, Cervantes, Shakespeare ja - Montaigne.

Michel de Montaignea ei ole tapana liittää vitsinikkareihin. Hänellä oli kuitenkin varma tieto suuren huumorin ja pienen huumorin erosta. Hän kieltäytyi johdonmukaisesti ottamasta itseään kovin vakavasti. Tässä hän erosi jopa suuresta Erasmusta Rotterdamilaisesta, joka oli hyvä pilkkaamaa toisiaan - kuten myös Luther - mutta tahtoi suhtautua itseensä jokseenkin juhlallisesti.

Kumma juttu, mutta tämä sama perinne jatkui maalaustaiteessa: Pieter Breughel sijoitti jopa Kristuksen kärsimystä kuvaavaan maalaukseensa lystikkäitä, täysin asiaan kuulumattomia yksityiskohtia.

Tältä pohjalta suhtaudun hiukan varaukselliseti kansantieteen ja kansanrunouden tutkimuksen perinteeseen, johon luen myös hyvin monien muistaman Erkki Tantun piirrostaiteen. Haettiin "aitoja tyyppejä" ja "sattuvia sanontoja".

Tietty osa perinteestä pidettiin pinnan alla, melkein piilossa. Se ei välttämättä johtunut niiden "sopimattomuudesta", vaikka kieltämättä karnevaalikulttuurin keskeiset teemat ovat seksuaalisuus, syöminen ja suolen eri toiminnot.

Näihin viittaamisesta Aleksis Kivikin sai tuomionsa. Ja Linna. Ja Salama.

Joku kommentoi eilen, ettei sutkauksia jaksa lukea pitkään. Ei tietenkään. Ei se ole tarkoituskaan. Niitä pitäisi lukea noin yksi päivässä, hätätapauksessa kaksi.

Tämä on romaanin ja novellin ero. Romaani sanoo: mitä tulee seuraavaksi. Sitä lukee ja lukee ja suuttuu kun se loppuu. Novelli humahtaa kuin kivi järveen, ja sen jälkeen on pantava kirja kiinni ja lähdettävä kävelylle. Peräkkäin luettuina novellit alkavat häiritä toisiaan.

Mietin vakavissani, menisinkö kuuntelemaan Bachin soolosellosonaatit, jotka esitetään Vapun aikana konsertissa. Arvelin etten mene, koska kaikki kuusi sonaattia on aivan liikaa. Syy on sama. Ne ovat erillisiä teoksia ja tarvitsevat ilmaa ympärilleen. Siunaan iTunesin soittolistoja, koska minusta on kauhea ajatus kuunnella kymmenen Chopinin valssia tai kaksikymmentä masurkkaa peräjälkeen. Nykyisellä tekniikalla niistä voi rakentaa samantapaisia kokonaisuuksia kuin pianistit tekevät itse resitaaleissa.

Häijyt sanonnat ja sutkaukset, sellaiset kuin eilisessä näytteessä, ovat ihmisen keinoja sietää sietämätöntä.

Sanonta on prisma, joka hajoittaa valon ja osoittaa, että se, mikä näyttää värittömältä tai valkoiselta, koostuu itse asiassa kokonaisesta kirjosta. Asia riippuu siitäkin, miten sitä kääntelee.

Ja sutkaus on autonominen. Se on ihmisen ääni. Se on vitsikirjojen ja viihdeohjelmien vastakohta.

"Kansankulttuuria" ei ole olemassa. Kyllä tuo irvistelyn perinne elää ja voi hyvin.

Meillä Suomessa tämä kahden kulttuurin kiista ratkesi. Karnevaalien eli yleisen lurjustelun ja riettaan höpöttämisen Vappu syrjäytti lippulinnat. Ei kuulu enää Taisto Sinisalo kiittävän kansojen solidaarisuutta eikä patsaita siirrellä. Harmi ettei kukaan keksinyt lakittaa sitä Kaivarin rannan rauhanenkeliä - DDR:n koppalaki olisi sopinut hyvin.