Pathetic

Suomessa sotapatsaat ovat erilaisia.

Yhteistä Venäjän patsaiden kanssa on pateettisuus.

Uskottavuudessa tuntuu olevan suuri ero.

Pateettiset, taiteellisesti kovin keskinkertaiset patsaat heijastavat historiankäsitystä ja ilmaisevat kansalle, miten asioihin tulisi suhtautua.

Meilläkin Vapaussodan patsaat olivat hyvin erilaisia, kuten Tampereen Hämeenpuiston alaston, miekkaa heristävä nuorukainen, jota Pispalan kommunistit sanoivat Rummin Jussin patsaaksi.

Viittaus tarkoitti talollinen J. Frommia, joka tutkimuskirjallisuuden mukaan ottitalvella 1918 asiakseen teloittaa punaisten vaimoja ja lapsia, etenkin Jämsän kirkon tapulissa.

Maailmassa riittää vastenmielisiä sotamuistomerkkejä. Itse suhtaudun hyvin ikävästi Pariisin Riemukaareen. Se on Napelonin aloittama työ, joka jäi kesken, koska riemuitsemisen aiheet ottivat ja loppuivat. Kun hökötys oli valmis 1832, sen väitettiin yllättäen juhlistavan "kolmea kunniakasta" (Les Trois Glorieuses) päivää vuoden1830 vallankumouksessa. Armoton lahtaaminen silloinkin oli meneillään.

Tuntemattoman sotilaan hauta on ajatus, jonka toisaalta ranskalaiset, toisaalta englantilaiset väittävät keksineensä, ja amerikkalaiset sanovat, että heillä on sellainen jo Gettysburgin päiviltä 1866. Pariisin Riemukaaren kaasuliekki kumminkin syttyi 1922, ja ruumis hommatiin Verdunista, joka saattaa olla maailmanhistorian mielettömimmän murhaamisen tapahtumapaikka.

Stalingrad ja Berliini 1945 olivat rationaalista sotaa eli taisteluja, joilla pyrittiin käsitettäviin päämääriin. Verdun oli lihamylly, jonka mahdollinen ajatus oli saada hengiltä niin paljon vihollisia, että he aikanaan loppuisivat. Se oli turha toive.

Tallinnan sotilaspatsaan hahmo on hengissä oleva voittaja, puna-armeijalainen, joka vaikuttaa selvältä. Katso viimeksi mainitusta ilmiöstä esim. Beevor, Berliini 1945 (2002) sekä lukemattomat muistelmateokset, esimerkiksi Knef, Lahjahepo (1971).

Mielestäni suomalainen sotamuistelu on kaiken kohtuuden rajoissa, ja olemme Markku Jokisipilän kanssa asiasta itse asiassa samaa mieltä. Eri mieltä olemme siitä, että kun sotien muisto on siirretty ullakolle, kansaa yksilöivää historiallista tekijää ei enää ole. Emme pystytä patsaita Pisa-tutkimukselle emmekä Nokian tuotteille (joiden suomalaisuuden kanssa on vähän niin ja näin).

Historian sijaan tulee kirjallisuus, kieli. Suomalaisuus on suomen puhumista, ja suomi on pirullinen kieli, joka taipuu hyvin huonosti pateettisuuteen. Haavikko oli viimeinen pateettinen kirjailijamme. Hyvä niin.

Jostain syystä englannin kieli poikkeaa tässä antiikin perinteestä. Retoriikassa paatos tarkoitti tunteisiin vetoamista. Moraaliin ja järkeen vetoaminen olivat eetos ja logos. Vahinko ettei Eljas Erkolla ollut enempää poikia. Olisi saanut komeat nimet veljessarjalle, Aatos, Eetos ja Paatos. (Tiedän että tuo on Reino Rinnettä koskevan kirjan nimi.)

He is pathetic tarkoittaa että hän on surkimus. Ei-surkea sotamuistomerkki on Washingtonin Arlingtonin Vietnam-muistomerkki, jota voi lukea graafina, koska siihen on kirjoitettu sodassa menehtyneiden nimet kuolinpäivien mukaisessa järjestyksessä.

Odotan jännittyneenä, juhliiko Venäjä voiton päivää 9.5. panssareilla, tykeillä ja ohjuksilla. Neuvostoliitossa ja DDR:ssä niillä kuvattiin rauhantahtoa.

Niin.

Retorinen kysymys: miksi Venäjä mellastaa? - Luultavasti Putin valmistautuu vaalien pitämättä jättämiseen ja maansa konkreettisten turvallisuusintressien huomioon ottamiseen.