Fiktio on tunkeutunut varakkaan kansan arkeen. Jääkiekko on kuvitelmaa. Euroviisut ovat kuvitelmaa.

Yritän taas kirjoittaa liian vaikeista asioista eli yli osaamiseni. Anteeksi.

Välillinen aihe on Jokisipilän eilinen blogi, jota katso. Kunniallinen tutkija heittäytyy kielikuvien ja mielikuvituksen vietäväksi – onnistuneesti. Hänkin näki lätkämatsin toisen maailmansodan revanssina, kuten minäkin.

Ennen puolella vuorineuvoksista ja kolmanneksella professoreista oli pöytälaatikossa huono romaanikäsikirjoitus. Kustantajat osaisivat kertoa tästä yhtä ja toista, mutta eivät kerro.

Harvat onnistuvat murtautumaan mielikuvituksen ja sommittelun eli siis taiteen maailmaan. Heikki Ylikangas voisi olla esimerkki. Jostain nousee mieleeni Björn Kurtén –vainaja. Hän oli paleontologian dosentti ja kirjoitettuaan hyviä esseitä (”Kuinka mammutti pakastetaan”) keksi ”paleofiktion” eli kivikauteen ja sitä etäisempiin aikoihin sijoitetun romaanin (”Musta tiikeri”), joka tuli myöhemmin muotiin Yhdysvalloissa ja nyt uudelleen etenkin Englannissa (”After Ice”). Ne romaanit eivät olleet huonoja.

Mutta lajityyppi on vaikea. Sen suuri nimi, Sakari Pälsi, ei yltänyt kuvitteellisissa teoksissaan, kuten kivikausiromaanissa ”Kova mies ja nimetön” lähellekään matkakirjojaan tai humoristisia lapsuudenmuistojaan (”Fallesmannin Arvo –sarja”), vaikka oli itse arkeologi.

Historian puolella alan koulutus oli Santeri Ivalolla, joka siis oli tohtori. Muiden muassa Tuure Vierros oli ja Kaari Utrio on historian maisteri. Eino Railo oli väitellyt kirjallisuudesta, kauhuromantiikasta, ja julkaisi romaaneja, joita kukaan ei enää lue, koska ne eivät elä.

Mutta nyt ei ole puhe kirjoittajien akateemisesta taustasta, vaan yliopistolta tai muutoin valtiolta palkkansa saavien kirjoittamisista. Ivalo ja Railo eivät ole tässä yhteydessä mielenkiintoisia, koska edellinen oli näkyvästi lehtimies ja jälkimmäinen kustantaja.

Vanhan hokeman mukaan romaanikirjailijan peruskoulutus on filosofian ylioppilas (Saarikoski, Meri). Skaalan päitä ovat pelkkä ylioppilas (Haavikko) ja maisteri (Mika Waltari). Nykyisin maistereita on niin paljon, ettei pirukaan jaksa luetella eikä muistella.

Korkeakirjallisuudessa on diplomi-insinöörejä (Hyry, Tuuri) ja kansakoulunopettajia (Hannu Mäkelä).

Mutta peruskoulutuksella ei ole merkitystä tässä yhteydessä. Vuosisatoja on ollut suuria taiteilijoita, jotka äidin itkiessä ja isän kirotessa ovat lukea lipsauttaneet jonkin tutkinnon, esimerkiksi juristin, käydäkseen sitten vanhempien mellastamatta itse asiaan. Tällainen henkilö oli esimerkiksi Robert Louis Stevenson, ammattikirjailijan perikuva, jonka isät olivat insinöörejä ja joka itse hankki juristin pätevyyden ammattia koskaan harjoittamatta.

Nyt päästään kysymykseen: onko rajusti mielikuvitukseen perustuva lahjakkuus periaatteessa tai käytännössä poissulkeva muihin ammatteihin verrattuna?

Kun huomaan että joku täysijärkisen kirjoissa kulkeva virkamies tai liikemies on julkaissut romaanin, minun tulee hiki. On se ikävää, että ihminen munaa itsensä julkisesti.

Hyviä muistelmia julkaistaan hyvän kirjoitustaidon turvin. Sellaisista ei ole puutetta, vaikka meillä Suomessa on ehkä sittenkin vain vähän todella korkean tason muistelmateoksia eikä edes elämäkertoja mitenkään vaivoiksi asti. Korkean tason muistelman esimerkki olkoon - Jokisipilän jo mainittuani – Linkomiehen ”Vaikea aika”. Se on täynnä ääntä ja vimmaa, ei vain faktoja. Ja faktatkin saattavat olla vinksin vonksin. Usein mainitut Erno Paasilinnan ja Seppo Heikinheimon omaelämäkerrat kestävät kirjoittajiensa jälkeen.

Urheilijoista ja laulajista on paljon kirjoja, ja osa niistä on oikein hyviä. Paavo Nurmesta ja Hannes Kolehmaisesta on kirjoja, mutta en ole löytänyt vihlaisevaa selostusta Nurmen tietystä hulluudesta eli epätavallisesta luonteen kylmyydestä, ja Kolehmaisen seikkailut punikin värisen savolaisen ja vitivalkoiseksi pestyn helsinkiläisten roolien välillä saa selvitellä rivien välistä. Kirjoja ja tutkimuksia on Olavi Virrasta ja Tapio Rautavaarasta, mutta en ole oikein löytänyt sellaista, mitä haluaisin – paneutuvia ja dramaturgisesti vetäviä kokonaisesityksiä näistä henkilöistä, joiden lahjakkuus uhmasi kaikkea ymmärrystä.

Heistä ei saisi edes televisionäytelmää, koska näyttelijää ei löytäisi.

Eipä ole kirjaa Kekkosestakaan, eikä Mannerheimista. Molemmat ovat kiehtoneet virallisten kirjoittajien ohella etevimpiä journalisteja (Mane Saari) ja hyviä kirjailijoita (Juha Seppälä).

Tai sitten kirjojen aika on tässäkin ohi.

Taustakysymys on tietenkin raha. Suomessa yritys pysyä hengissä kirjoittamalla osoittaa hyvin huonoa todellisuudentajua.

Vastaan empien, että romaani-tyyppinen lahjakkuus on poikkeus ja väitän kokeeksi, että mitä parempi kirjoittaja, sitä huonommat mahdollisuudet saada syntymään hyvä romaani.

Yli sata vuotta sitten tapahtui jotain kummallista. Eilen puheena olleen mestarin, Dumas’n kaltaisia oli vähän joka maassa, meillä Topelius, joka on valtavan paljon parempi kirjailija (kertoja) kuin yleensä käsitetään. Rahaakin tuli. Bonnierin kustannusliikkeen historian ja uuden Karl Otto Bonnierin elämäkerran mukaan Topelius ja hänen jälkeensä Selma Lagerlöf olivat henkilöitä, joiden sanaa kuunneltiin erittäin suurella hartaudella. Topelius valitti kerran, että hänen teoksiaan myytiin samalta pöydältä kuin huligaani Strindbergin. Kustantaja oli paniikissa.

Tänään tarvittaisiin Kummelin tietokilpailujoukkue ilmoittamaan jääkiekko-ottelun voittajan nimi.

Eilen olin itsekin säätyni mukaan ylenkatseellinen ja nirso euroviisuhehkutuksesta, kunnes lähetys sitten alkoi ja käsitin, että tässä ollaan uudessa maailmassa. Dramaturgia on niin hyvä ja osaaminen niin upeaa että musiikkivideon tekniikalla osataan ajaa kolmen tunnin suora lähetys niin etevästi, että pitkät alushousut tai muu kotikutoisuus eivät vilahda kertaakaan.

Tämä ei ollut Tali-Ihantalaa. Yhtäkkiä koko Eurooppa hallitsee saman mutkikkaan seuraleikin, jolla ei oikeastaan ole paljon tekemistä musiikin kanssa. Ja yhtäkkiä Suomesta löytyy rahaa, ”kapellimestareita” ja muita mestarismiehiä, jotka osaavat.

Musiikin rooli eilisessä suurviihteessä oli se, ettei se ole kieltä. Euroopassa on paljon kieliä. Näytelmä- ja romaanisukuinen ”sisältö” on kansallista ja paikallista. Musiikki ja urheilu ovat sitä vain tiettyyn mittaan ja määrään.

Tulen tunteelliseksi. Taidanpa käydä pirauttamassa pienen itkun. Autuaallista tuntea kuuluvansa olemassaolon suureen ketjuun (Lovejoy).