Jäsenkirjan lisälehti

Partiotoiminta pääsi sitten unohtumaan, kun kiinnostui tupakista, viinasta ja villeistä naisista.

Tupakkia opittiin polttamaan. Viinaa ei saanut, vaikka kerran me yhden Reijon kanssa silti hankimme pullon. Päähän meni ja ylös tuli.

Mahdolliset villit naiset kiersivät meidät kaukaa.

Sen sijaan jouduttiin erilaisiin suljettuihin laitoksiin, kuten armeijaan ja yliopistoon.

Mutta lauantaina meillä oli vartion kokous.

Paikkakunnalla - Kauhavalla siis - kuuluu pidetyn jokin tilaisuus partiopoikalippukuntamme perustamisen muistoksi. Kuten hyvä tapa vaatii, perustajia ei kutsuttu ja joku siihen toimeen halukas henkilö ilmoittautui perustajaksi.

Todellisuudessa se meni niin, että lippukuntamme oli aikoinaan ollut olemassa ja nukahtanut. Perustimme sen uudelleen yhden Antilan Riston kanssa, ja toiminta oli hyvin vilkasta tuollaiset viisi - kymmenen vuotta. Oli Lapin erävaellusta, parikin leiriä, menestystä partiotaitokilpailussa, vaeltajia ja kolkkapoikia, ties mitä. Merkkejä suoritettiin ja sähkötettiin.

Asiassa oli se kertomisen arvoinen yksityiskohta, että olin 11-vuotias ja Risto oli täyttänyt 12. Lippukunnan johtajaa ei ollut, koska lupautunut henkilö otti ja kuoli liikenneonnettomuudessa. Isäni sitten joidenkin kuukausien kuluttua lupautui tehtävään, vaikka ei ollut itse koskaan kulunut partioon, vaan retkeili ennen sotia NMKY:n merkeissä ja sotien jälkeen ihan itse.

Ehkä emme tulleet maininneeksi partiopiirin ja järjestön viskaaleille ikäämme. Mutta toiminta alkoi.

Topparin Jussin tallella olevassa virallisessa jäsenkirjassa, johon oli sitten myöhemmin kertynyt epätavallinen määrä merkintöjä, lukee että 2.6.1956 vartiossamme olivat mainittujen lisäksi Haapsaaren Rami, Hämäläisen Risto sekä lauantaina paikalla olleet Sakari Isosomppi ja Tero Aspola. Elon Hannu ei käytännössä jaksanut oikein innostua toiminnasta.

Sakarin olin tavannut tässä välivuosina kerran, runsas vuosi sitten, Topparia ja Aspolaa en vuoden 1963 jälkeen kertaakaan.

Luokkakokous-oireyhtymä oli helppo välttää, koska kukaan ei makeillut lapsuuden ystävyydestä eikä esitellyt myöhempiä saavutuksia ja epäonnistumisia, kerännyt aplodeja tai tarjoillut niitä.

Maailmassa on monia muita yhdistäviä tekijöitä kuin poikavuosien puuhat - näistä kavereista kaksi esimerkiksi oli ilmavoimissa, samoin kuin isäni, ja sellainen asia näyttää antavan syyn kokoontua ja pitää yhteyttä. Opiskelutoveruus saattaa yhdistää pitkään. Entiset duunikaverit pysyvät erikoisasemassa. Sellikavereita minulla ei ole, mutta olen kuullut, että sellaisestakin syntyy joskus pysyvä liittosuhde.

Sotakaveruus eli aseveljeys oli nuoruuteni päivinä usein käytetty perustelu ryypyn mankumiseen toisen pullosta, ja mitä vähemmän veljeyttä oli, sitä hanakammin siihen vedottiin.

Hiekkalaatikkokavereita minulla ei ole, koska hiekkalaatikkoa ei ollut vielä keksitty, kun olin lapsi. Hiekkakasalla kyllä leikin yhden pojan kanssa, joka on tukehtunut viinaan jo kauan sitten.

Tämän muistelman sisältöjä on kaksi.

Ikätoverini naureskelivat parhansa mukaan partiolaisia, ja muistan ainakin yhden Orvokki-tyyppisen pilkkalaulun. Se oli osuva. Partiotoiminta ei ollut 1950-luvulla poliittista muutoin kuin että kaikkein valveutuneimmat äskoledeffarit ja kommunistit katsoivat sen porvarien hörhötykseksi ja kielsivät poikiaan tulemasta mukaan.

Arvio saattoi olla oikeakin, koska johtotehtävissä oli jokin määrä elämässä pettyneitä aliupseereita ja huonompia suojeluskuntamiehiä. Omina partiovuosinani nämä katosivat ja sijaan tuli aika hienoa väkeä, joka oivaltanut nuorison kanssa työskentelyn vuosikymmeniä ennen kuin vallitseva mielipide hoksasi asian. Ihailin hurjasti Piilikankaan Amia, jonka siviiliammatti taisi olla palomies. Hänen johtamisensa oli sellaista, että hän näytti tekemällä edellä kaikenlaisia vaikeita ja mielenkiintoisia asioita. Luullakseni edellä mainittu Jussi, joka toimi pitkään kovan tason kouluttajana Gillwell-kursseilla ja muilla, toimi juuri saman mallin mukaan. Tehdään edellä eikä puhuta paljon.

Partiotoiminnan ihanteita on kuvailtu naurettaviksi. Ehkä ne nyt ovatkin hiukan hupsuja, mutta ei "toisten auttaminen" aivan huonoimpia iskulauseita ole.

Se varsinainen ajatus, joka tulee tavan mukaan tekstin lopussa, on johtamistaitoa koskeva.

Partiotoiminta todella onnistuu delegoinnin ajatuksella. Pojat johtavat poikia (ja tytöt tyttöjä). Ajatus on täysin edesvastuuton - keskenkasvuisia yöksi metsään tai merelle ilman peräänkatsojaa. Mutta se toimii.

Muistimme lauantaisten kavereitten kanssa useitakin omituisia yöretkiä. Mentiin melkein kirjaimellisesti johonkin helvetin kuuseen ja istuttiin ihmettelemässä, että mitähän täällä pitäisi tehdä tai kokea. Mikä on toiminnan sisältö ja tarkoitus?

Kyllä se siitä valkeni, kun maalaispojan vaisto kertoi meille, että erilaiset loitsut ja menot olivat varsin tarpeettomia, mutta silti harmittomia.

Jälkikäteen arvioiden tuo paljon väärin käytetty "verkostoituminen" oli päällimmäinen elämys. Toiset ovat samanlaisia ja viisi poikaa yhdessä saa aikaan selvästi enemmän kuin viisi poikaa erikseen.

Tilaisuus on siis oppia tiettyä vastuun ottamista. Se on tärkeä oppi.

Tässä kirjoituksessa sivuutin tytöt. Kunhan mainitsen, että muistan hyvin, kun isäni oli junailemassa poikien ja tyttöjen järjestöjen ja omaisuuden yhdistämisen ja yhteiset leirit ja retket alkoivat. Sitä pidettiin varmana merkkinä maailmanlopusta. Arvio oli virheellinen.