BWV 91 Gelober seist du, Jesu Christ

Kantaatti 91, "Kiitetty olkoon Jeesus Kristus", ensimmäisen joulupäivän tekstiin (Luuk 2: 1-14):

1. Mutta niinä päivinä tapahtui, että käsky kävi ulos keisrilta Augustukselta, että kaikki maailma piti verolliseksi laskettaman.

2. Ja tämä veron-laskemus oli ensimmäinen, joka tapahtui silloin, kun Kyrenius oli maaherra Syriassa.

3. Ja kukin meni kaupunkiinsa antamaan itsiänsä arvattaa.

4. Niin myös Joseph Galileasta, Natsaretin kaupungista, meni ylös Juudeaan, Davidin kaupunkiin, joka kutsutaan Betlehem, (sillä hän oli Davidin huoneesta ja suvusta)

5. Antamaan itsiänsä arvattaa, Marian, kihlatun emäntänsä kanssa, joka raskas oli.

6. Niin tapahtui heidän siellä ollessaan , että hänen synnyttämisensä päivät tulivat täytetyksi,

7. Ja hän synnytti pojan, esikoisensa, ja kapaloitsi hänen ja pani seimeen, ettei heillä ollut siaa majassa.

8. Ja paimenet valvoivat siinä paikkakunnassa ja vartioitsivat yöllä laumaansa.

9. Ja katso, Herran enkeli seisoi heidän tykönänsä ja Herran kirkkaus ympäri valaitsi heitä, ja he suuresti peljästyivät.

10. Ja enkeli sanoi heille: älkäät peljätkö! sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle:

11. Teille on tänäpäivänä syntynyt vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Davidin kaupungissa.

12. Ja tämä on teille merkiksi: te löydätte lapsen kapaloituna makaavan seimessä.

13. Ja kohta oli enkelin kanssa suuri taivaalisen sotaväen joukko, jotka kiittivät Jumalaa ja sanoivat:

14. Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!


Tämä kantaatti ei ole edes tunnetuimmasta päästä. Jouluna soi tietenkin jouluoratorio. Se on rakenteeltaan hiukan ongelmallinen sarja yhteen liittyviä kantaatteja, joista ensimmäinen on uusiokäytössä - maallinen vastine toisille sanoilla liittyy erään kuningattaren syntymäpäivän viettoon.

Jos yksi kantaatti pitäisi nimetä unohtumattomaksi joululahjaksi, niin tämä BWV 91 olisi kerman kermaa. Sen kolmas osa ja etenkin sopraanon ja alton duetto (nro 5) "Die Armut, so Gott afu sich nimmt" on toistaiseksi löytämistään odottava korkeimman kansainvälisen tason hitti.

Aion ehdottaa, että tieliikennelakiin ja rikoslakiin lisättäisiin säännös, joka kieltäisi kuuntelemasta tätä duettoa liikenteessä. Se on paljon vaarallisempaa kuin esimerkiksi matkapuhelimen käyttäminen. Tietysti ja tottakai se irrottaa kuljettajan ja matkustajien huomion liikenteestä ja muusta maailmasta. Lisäksi se on omiaan aiheuttamaan pakkoliikkeitä sekä itkuisuus- ja vapinakohtauksia. Vaikutus jatkuu kolmatta vuorokautta, jonka jälkeen hiljan addiktoitunut haluaa samaa uudestaan ja uudestaan.

Siten kantaatti numero 91 olisi lisättävä myös päihdyttävien aineiden listaan ja määrättävä apteekkitavaraksi.

Kantaatin vähämaineisuuden syy on ilmeinen. Se on raivoisan vaikea laulajille, kuorolle ja soittajille. Kromatiikka vaatii korvaa, jollainen on käynyt nykyisen (1700-luvulta käytössä olleen) viritysjärjestelmän aikana harvinaiseksi. Tunnustan etten ole nähnyt partituuria, mutta luulen, että tässä sävellyksessä esiintyvät erikseen Dis ja Es. Harmonia on samaa lajia kuin toisessa joulunajan kantaatissa (Unser Mund sei voll Lachens) eli dominantin dominantti, joka tietyisti onkin joulun idea.

Tiedän ettei suuresti kunnioittaminen tiedemies, biologi Dawkins tunne Bachia eikä Kierkegaardia. Hänen tämän vuoden kirjansa "The God Delusion". Hän hahmottelee tässä samoin kuin edellisissä kirjoissaan tieteellistä ateismia.

Ateismi on luonnollisesti ainoa tieteellinen lähestymistapa, koska uskonto on hullutusta.

Ehkä Dawkins ei kiinnostuisi Kierkegardista eikä Dostojevskista, koska uskon hyppy on niin helppo käsittää järjen tuomioksi ja askeleeksi mielettömyyteen.

Bach on säveltänyt tämän teologian useaan kirjaan. Hänen hyppy-motiivinsa ei ole samanlainen kuin Tom ja Jerry (fiuuh - bang), vaan hypähteleviä askeleita, jota pyrkivät irti painovoimasta. Tämän kantaatin duetto ja oikeastaan myös aloittava sinfonia ja lopettava koraali käyttävät tätä etäisesti polkkaa muistuttavaa pisteellistä rytmiä, joka tuo mieleen melkein painottoman pikkutytön perhosenkeveän hypähtelyn.

"Leap of Faith", kuten Google ilmaisee asian internetin aikakaudella on muun muassa "Pelko ja ahdistus" -teoksen (Frygt og bæven) ytimiä ja aivan selvästi länsimaisen kirjallisuuden ja kaiken kirjallisuuden syvällisimpiä esityksiä. Sitäkään en tiedä, oli Dostojevski "Karamazovissa" suoraan tai välillisesti selvillä edeltäjänsä työstä, mutta ajatus on sama.

Eli: todisteet ja perustelut eivät voi johtaa uskoon. Usko on epätieteellistä, koska se ei ole osoitettavissa vääräksi eikä oikeaksi. Aina kun Bach kohtaa tekstissä sanan "trotz", hän riehaantuu. "Siitä huolimatta että." Uskon on "trotz" eli englanniksi "despite of".

Väärä ja lattea tulkinta sanoo, että järjestä ja silmien todistuksesta huolimatta. Kierkegaard sanoo että ahdistuksesta huolimatta.

Totuuden vastakohta ei ole valhe tai väärä tieto. Totuuden vastakohta on synti. Synti ja siihen liittyvä ahdistus, suru ja syyllisyys ovat vankila eli maailma, josta pääsee vain hyppäämällä. Uskonnolliset järjestelmät ja määrätietoinen hartauden harjoittaminen luostarissa tai Fifth Avenuen kirkossa, jossa Gardinerin kantaattilevytys on äänitetty, eivät auta.

Kuvitan tätä vaikeaa asiaa esimerkillä, joka ei ole jouluinen eikä kaunis. Nykyisin tutummalla kielellä ilmaistuna hyppy, Leap of Faith, olisi ehkä "päätöksenteko", ja usein vielä äkillinen. Päätöksenteko saa kernaasti perustua järkeen ja tosiasioihin, mutta se ei ole palautettavissa pelkästään niihin, koska se on henkilökohtainen valinta.

Esimerkkini päätöksenteosta ja hypystä on hirttäytyminen. Valinta on henkilökohtainen ja subjektiivinen eikä jäännöksettömästi järjen valtakuntaan kuuluva. Hirttäytyessä aivorunko eli geneettinen perimä yrittää puuttua peliin eli vastustaa raivokkaasti. Päätöksenteko on siis ristiriitaista.

Tämä o kierkegaardilainen esimerkki. Toinen olisi hirttäytymättä jättäminen. Murha ei ole esiemrkki - siihen saattaa päätyä pelkän moraalisen kyvyttömyyden tietä päätelemällä eli siis Raskolnikovin tapaan.

Jos nämä esimerkit tuntuvat hurjilta tai etäisiltä, lapsen kuolema on ehkä tunnistettava tilanne. Siinä ei arkijärki kovin paljon auta, eikä liioin uskonnollinen haaveilu syvästi epäraamatullisine ajatuksineen taivaasta pilvenpäällisenä maailmana, johon pieni vainaja on muka siirtynyt.

Vielä helpompi esimerkki on monille avioero. Mitä kiivaammin ihminen julistaa toisen syyllisyyttä, sitä epäuskottavammalta hän kuulostaa.

Bachin kantaattimaailmasta ja Kierkegaardilta tule siis Richard Dawkinsille sellaisia terveisiä, ettei meitä oikeastaan kiinnosta, uskooko Dawkins Jumalaan (ei usko), vaan uskooko Jumala Dawkinsiin.