Habent sua fata

Vaikka olen kovasti kunniamerkkien, kiiltävien esineiden (puukot) ja maanis-depressiivisten arvonimien perään, joku ei ole myöntänyt minulle sitä kirja-alan mitalia, jossa lukee että kirjoilla on kohtalonsa. Habent sua fata libelli.

Arvattavasti en ole ansainnut sellaista.

Silti kirjoilla on kohtalonsa.

Vaimoni on käynyt läpi huushollin kirjat, joita kieltämättä on kertynyt jokunen kappale. Olen luokitellut ja siirtänyt niitä eri sivukirjastoihini, joista yksi on vanhempieni asunnon alakerrassa samassa huoneessa kuin äititini kangaspuut, ja toinen työpaikallani Ruoholahdessa, jossa se on herättänyt kummastusta sisältönsä vuoksi.

Blogin keskustelukumppani mainitsi Pikku Jättiläinen -sarjan ja isäni Lakitiedon Pikkujättiläisen. Ne ovatkin hyviä esimerkkejä kirjallisuuden lajista, joka on tuhoutunut.

Se ei johdu pelkästään tietoverkoista. Esimerkiksi "laki" ei ole enää sellainen corpus, jonka keskeinen sisältö olisi esiteltävissä ja kuvailtavissa kirjan kansien sisällä.

Olin aivan hupinassa immateriaalioikeuksia ja digitaalista ympäristöä koskevan kirjani kanssa, koska se vanhemi koko ajan käsiin. Osittain vanheneminen johtui aiheen paremmasta ymmärtämisestä, osittain uudesta lainsäädännöstä.

Isä kieltämättä kirjoitti toista tuhatta sivua ja pysyi aikataulussaan. Hänelle se oli helppoa, koska hänestä oli itsestään selvää käydä iltauutisten jälkeen kirjoittamass tunti ja tarkistuttaa asioita asiantuntevilla tuttavilla, joita riitti.

Sellainen lainopillinen kirja elää muutaman vuoden kuin Heinosen ja muiden Rikosoikeus eli rikoslain kommentaari. Kyllä seki vanhenee eri nurkistaan, mutta joitakin vuosia se on hyvin käyttökelpoinen rikosoikeuden tunnetusti ongelmallisten lauseiden selvittämisessä.

Kymmenkunta vuotta sitte Lakimiesyhdistys julkaisi ison sarjan nimellä Enchyclopaedia Iuridica Fennica. Se oli systemaattisesti koottu yleisesitys ja seki vanheni käsiin. Kirjoitin siihen joitakin juttuja.

Kaukana enneisyydessä ovat tietosanakirjat. Kirjoitin Otavan Suureen Ensyklopediaan ja sitä ennen Fokus-nimiseen tietosanakirjaan jokseenkin kaikki oikeudelliset artikkelit. Niillä ei ole enää mitään merkitystä, kuten ei kirjallakaan.

Kun nyt raksi kirjojani, joista osa päätyy suoraan roskikseen, en näe mitään johdonkukaisuutta kirjan iän ja arvon välillä. Jotkut viisikymmentä ja sata vuotta vanhat nitee ovat rakkaita aarteita. Monet muutaman vuoden ikäiset teokset - etenkin tietotekniikkaa koskevat - ovat muuttuneet tyystin sisällyksettömiksi.

Mutta asia ei ole yksinkertainen. Ei se niin ole, että tulviva informaatio hukuttaa vanhemman informaation alleen.

Teimme radioon (Aristoteleen kantapää) pienen pätkän Snellmanista, jonka syntymästä on tänä vuonna 200 vuotta, ja keskustelukumppanini Savolainen sai minut ensi kertaa ymmärtämään, miksi Snellmanin koottuja teoksia on julkaistava.

Vastaus on ällistyttävä - ei meillä ole mitään tietoa Snellmanin tuotannosta, hänen ajattelunsa kehittymisestä eikä muuttumisesta. Varhaisemmat julkaisut ovat aikakausien mukaan muodistettuja niin kuin Paasikiven ja Kekkosen puheet.

Tieteellinen editio antaa mahdollisuuden uskottavien johtopäätösten tekemiseen.

Arkistomme ovat täynnä tavaraa, jota kukaan ei tunne. Sellaiset tekijät kuin Aleksis Kivi ja Eino Leino ovat todellisuudessa järjestämättä, vaikka erilaisia "koottuja teoksia" on julkaistu.

Jos oletamme, että suurina pidetyt kirjoittajat ovat olleet muita parempia ajatelijoita, tämä on aikamoinen epäkohta.

Johtopäätös on siis, että emme elä liiallisen vaan liian vähän informaation maailmassa.

Snellmanin kootut teokset löytyvät verkosta suomeksi:

http://www.snellman200.fi/kootut_teokset/fi.jsp

Rakkausrunot on suomentanut Liisa Ryömä.

Tämä taitaaki olla niin mielenkiintoinen herra tämä Johan Vilhelm, etteivät toisten yhteevedot hänen teoistaan ja ajatuksistaan ihan riitä.