Meri ja joki

Kuten olen toistanut, blogin pitäminen on minulle kirjoittamisen opettelemista.

Kirjoittaminen on hyvin vaikeaa.

Eilen aloittaessani Lennart Meren "Hopeanvalkea" -teoksen yrittämisen tein ainakin yhden alokasmaisen virheen. Se kävi ilmi kommenteista.

Meri ei ollut valistunut harrastaja - sellainen kuin esimerkiksi kaimansa Veijo Meri, jonka Suomen historia on mielestäni suurenmoinen. Tosin viimeksi mainitussa on ei-ammattilaisen tietokirjalle tyypillinen ongelma: epätasaisuus. Nerokkaiden oivallusten ja hienojen argumenttien seassa on valkoisia läikkiä ja historian ymmärtämisen kannalta välttämättömiä yhteyksiä, jotka ovat jääneet maininnatta.

Asia on hiukan kuten Haavikon "Kansakunnan linja", joka ilmestyi kauan sitten. Se on monin kohdin kirjaimellisesti nerokas ja monin kohdin kirjaimellisesti idioottimainen.

Lennart Meri oli siis kunniallinen, Tarton yliopistosta valmistunut historiantutkija, joka suuntautui myöhemmin etenkin kansatieteeseen. Hänen nimittämisensä maallikoksi tai amatööriksi olisi kovin outoa.

Toivoisin arvoisan lukijan jo tietävän, etten pidä ylipistoa viisauden lähteenä. Olen itse professori ja useankin eri aineen dosentti enkä tiedä paljon mitään. Yliopisto on suhteiden lähde. Siellä oppii tietämään, kuka mitäkin asiaa tutkii ja saa jonkin käsityksen, mitä on mistäkin julkaistu.

Niinpä jonkun eilen ihmettelemä vanhan suomalais-ugrilaisen sanaston etsiminen laajemminkin Volgan valuma-alueelta on suhteellisen vakiintunut tutkimuksellinen kysymys, jota ovat käsitelleet Parpolan veljekset sanskriitin ja Intian vanhojen kielten ja kirjoitusten tutkijoina, ja esimerkiksi Christian Carpelan (Early contacts between Uralic and Indo-European linguistic and archaeological considerations, 1999, 2001).

Perusteellinen, uusi teos on The Cambridge History of Scandinavia, Volume I, Prehistory to 1520, ed. Knut Helle (2003). Tätä olen nyt ryhtymässä tutkimaan. Kirjassa ei ole aivan tuhatta sivua.

Arkeologia - joka siis ei ole oma alani historiassa - huvittaa minua suunnattomasti, koska fysikaalisten ajoitusmenetelmien jatkuva kehittyminen panee arkeologian systeemit uusiksi aina muutaman vuoden välein. Parinkymmenen vuoden takainen yliopiston approbatur-kirja (G. Childe tai vastaava) on täysin käyttökelvoton muuhun kuin hupilukemiseen, koska esimerkiksi Euroopan ja Lähi-Idän varhaisten kivirakentajien ajoittaminen (Stonehenge, Normandian megaliitit, Malta, Egyptin pyramidit jne.) on muuttunut niin monta kertaa.

Lennart Meren kirja on Suomea ajatellen erikoisen tärkeä siksi, että hyvän kivikauden ja kohtalaisen pronssikauden tutimuksen rinnalla rautakauden tutkimuksemme ei ole ainakaan kyennyt välittämään tuloksiaan yleiseen tietoisuuteen. Muinaistutkimus on rahasta kiinni. Rahaa on ollut vähän.

Karkeasti yleistäen Keski-Eurooppa oli "kansainvaellusajan" tukossa. Puhe on Länis-Rooman kukistumisen ja vaikkapa Kaarle Suuren valtakunnan välisestä ajasta eli noin 400-800 j.Kr.s. Tuon ajan ja muutamia satoja vuosia sen jälkeen Meren "Hopeatie" eli itäinen vesiväylä oli turkisten, meripihkan ja eräiden muiden himoittujen kauppatavaroiden normaali reitti Välimerelle.

Tätä kuvaa hiukan mielivaltainen päivän kuvituskuvamme, jossa esiintyvät paikannimet Arkangeli, Perm, Komi ja vielä Nenetsky, joka on yksi samojedikansoista. Perm on tarkoitettu tuomaan mieleen Martti Haavion ja monien muiden tutkiman Bjarmian, joka mainitaan tiheään vanhoissa norjalaisissa ja islantilaisissa lähteissä ja on sijoitettu Vienan meren eteläpuolelle.

Lennart Meri sanoo mielestäni aivan oikein, että "viikinkiaika" on valitettavan sotkuinen, ruotsalaisen romantiikan luoma kuvitelma jatkuvasti sotivista hirmuista. Luultavasti aivan kaikkialla maailmassa ryöstäminen ja kaupankäynti käsitettiin sosiaalisen kanssakäymisen kahdeksi puoleksi, jotka on hyvä yhdistää sopivasti. Keskittyminen yksinomaan jompaankumpaan ei oikein johda kestävään kehitykseen.

Itämeren seudulla tehtiin jossain vaiheessa maailmanhistoriallinen, käänteentekevä keksintö, joka kyllä liittyy tuohon "viikinkiaikaan" - laudoista rakennettu, kapea ja pitkä, soudettava ja purjeilla liikkuva vene, jossa oli köli ja joka oli sekä valtamerikelpoinen että sopiva jokireiteille.

Roomalaisten sota-alukset ja myös Bysantin suuret laivat olivat kotelorakenteisia.

Kapeat, nopeat veneet tekivät tunnetusti mahdollisiksi terrorismin milloin Pariisissa, milloin Sisiliassa, ja käynnit Islannissa, Grönlannissa ja Pohjois-Amerikassa.

Josta johtuu mieleen, että jopa suomennettu kirja kiinalaisten 1400-luvulla tekemistä maailman ympäripurjehduksista on mielestäni huuhaata. Kiinan laivat olivat monta kertaa eurooppalaisia suurempia ja kävivät säännöllisesti Afrikan rannikolla, kunnes kaukomatkailu loppui, mahdollisesti pohjoisen ja luoteen ratsastajakansojen takia.

Mutta hopeatie on totta ja se on tiedetty sata vuotta, mutta kysymyksiä ja arvauksia esittää kootuimmin Lennart Meri. Ajatus "ugrien" muinaisesti suuruudesta on Merelle tyystin vieras. Kysymys on, vaelsivatko ihmiset, kielet vai molemmat vuorovedolla.

Liittäisin loppuun oman kielikuvani. Itämeri on yksi maailman hiukkaskiihdyttimistä. Vaikutteet kulkivat sen rantoja myöten muutamia tuhansia vuosia. Jotkut vaikutteet lensivät kiertoradalta. Joidenkin nopeus kiihtyi ja voimistui.

Merkittävät kulttuurit ovat kovin usein lähtöisin välimeriltä, joita on maailmassa monta.

Me olemme unohtaneet oman Välimeremme Venäjän ja Saksan vihollisuuksien ja Neuvostoliiton takia. Kuitenkin vielä 1900-luvun alussa Wienin filharmoninen sinfoniaorkesteri matkasi itsestään selvästi Saksasta Puolaan, Riikaan, Tallinnaan, Pietariin ja vieläpä Helsinkiin ja siitä Ruotsiin ja Tanskaan Gustav Mahlerin johdolla esittämään mm. kapellimestarin omaa musiikkia.

Mahler istui dokailemassa Hvitträskissä, Gallen-Kallela maalasi hänestä kuvan ja kävi myös ilmi, että he olivat Sibeliuksen kanssa yhdestä asiasta täysin samaa mieltä, nimittäin Mahler ja Sibelius pitivät yksimielisesti toisiaan vähäpätöisinä säveltäjinä ja huonoina ihmisinä.

Niin se käy.