Koivistonvihaajat

Kuva on siepattu netistä ja kuvittaa aihetta "koivistolainen" eli karvalakki. Tuntematon henkilö ei kuulu asiaan.

Nyt keskusteluissa on kommenteissa ilmoittautunut monia koivistonvihaajia. Olen ehkä hiukan yllättynyt. En ole oikeastaan itse kirjoittanut asiasta.

Edellinen USA:n korkeimman oikeuden presidentti Rehnqvist mainitsee sympaattisissa muistelmissaan kasvaneensa Roosevelt-vihaajaksi. Vainaja oli syntynyt 1924, joten maininta on ymmärrettävä kirjaimellisesti. Isä oli paperin myyntimies Milwaukeessa. Tietääkseni kulttia muistuttava Roosevelt-viha oli aika yleinen ilmiö 30-luvulla.

Sen jälkeen on esiintynyt Nixon-viha, joka on estänyt joitakin muistamasta tuon vastenmielisen henkilön suurta intelligenssiä ja rajua irtautumista kultakannasta sekä ulkopolittista Kiinan avausta. Sitten on vielä elävä Carter, joka ei ehkä ollut aivan niin kauhea idiootti kuin olemme muistavinamme. Ja nyt on Bushin viha, joka on välttämätön seuratapa.

Tämän jotenkin taliban-henkisen suhtautumisen vastakohta voisi olla "pulinat pois" eli asenteellinen poliittisen instituution arvostaminen. Yritän ajatella, että George W. on henkilö, joka aiheuttaa minussa maitohapporeaktion, mutta silti hän on Yhdysvaltain presidentti.

Koivistonviha voi ensinnäkin olla aivan perusteltua. En osaa arvioida asiaa. Ilmoittaudun esteelliseksi asiassa, koska olen keskustellut jopa useita kertoja miehen kanssa kahden kesken ja pidän häntä mm. Suomen poliittisen elämän suurena näyttelijänä, jonka julkinen rooli oli kokonaisuudessaan keksitty. Tapaamani M. Koivisto oli seurallinen, ystävällinen, kuunteleva ja ennen kaikkea kirjallisesti tavattoman sivistynyt henkilö, joka on itsestään selvästi lukenut esim. romaanikirjallisuuden venäläiset ja ranskalaiset klassikot alkukielellä, ja paljon muuta. Niinpä olen luultavasti hiukan sokaistunut.

Ahtisaaren vihaajat ovat nyt aika hiljaisia. Muistan kuitenkin, että tuon "kävelevän ja kaatuilevan katastrofin" suurimpana poliittisena heikkoutena pidettiin lihavuutta. Edelleen - en tunne miestä enkä ole paneutunut asiaan mutta en oikein usko, että hän olisi epätavallisen paha tai taitamaton ihminen.

Halosen vihaajat julistivat, että tuo räpättävä punatukkainen akka vie meidät "piä eillä helevettiin" ja syö kahdelta lautaselta. Häntä pidettiin koulutukseltaan ja taustaltaan soveltumattomana vaativisiin sisätöihin. Ehättäisin arvioimaan, etteivät nuo pelot tunnu erikoisen perustelluilta.

Tässäkin tapauksessa minulla on jotain kokemusta. Halonen kuuntelee vaikeita asioita harvinaisen hyvin ja kärsivällisesti ja esittää sitten ilman käsikirjoitusta ymmärtämistä osoittavia kysymyksiä.

Kekkkoseen saa suhtautua vain binaarisesti, joko hän oli suuri sankari ja uskon ritari tai viheliäinen opportunisti.

Koivistonvihamme ei luultavasti ole amerikkalainen eikä kaupallinen perinne, koska meillä on tapaus Plootuvuori - K.J. Ståhlbergin henkilö herätti osassa kansaa syvää raivoa. Asenne eli syyskuuhun 1952.

Olen itse aikoinani kirjoittanut painokkaasti että Svinhufvud oli oman aikansa stalinisti, jolla tarkoitin todella rajua syrjimistä ja kiusaamista työpaikalla Turun hovioikeudessa. Olen kiinnittänyt huomiota Svinhufvudin harhailuun Saksassa toisen maailmansodan aikana ja väittänyt että hänen poliittinen arviointikykynsä oli hyvin huono. Tätä asennetta vastaan puhuu Mäntsälän kapinan selvittäminen. Oikeistoliikehdinnän haltuunottaminen ja neutraloiminen oli kuitenkin aikamoinen saavutus.

Kalliota pidettiin mitättömän maalaisliittolaisena, joka onneksi siirtyi jäähylle talvisodan syttyessä ja suostui kuolemaankin komeasti assalla. Toisaalta on sanottu, että hän oli ensin kunnallisesti ja sitten valtiopäivillä fantastinen puheenjohtaja ja erittäin hyvä rakentavien kompromissien tekijä puolueessa, jossa oli sellaisia väkivaltamiehiä kuin Niukkanen ja Kekkonen.

Binäärinen pitäminen taitaa olla sääty-yhteiskunnan ajan ilmiö, jonka amerikkalalinen markkinointi sieppasi välineekseen.

Joissakin suomalaisissa ja useimmissa Jaan Krossin romaaneissa talonpoikainen syntyperä eli kuuluminen rahvaaseen oli niin ehdoton tahra, että esimerkiksi tervehtiminen vastaan tullessa ei tullut missään tapauksessa kysymykseen. Topeliuksen romaaneissa "munkki" ja etenkin "jesuiitta" tarkoitti jotain ehdottomasti ja sysimustasti pahaa.

Suomalainen ryssäviha saattaa olla sekoitus ksenofobiaa ja niin sanottuina sortovuosina poliittisista syistä tietoisesti lietsottua asennetta. Tietämäni mukaan ryssiä vihattiin ennen vapaussotaa sitä hanakammin mitä vähemmän heitä tunnettiin ja sitten vastaavasti esimerkiksi Terijoella ja Viipurissa ei ollenkaan. Punakapina muutti kaiken.

Seppo Heikinheimon muistelmissa ja eräissä taiteilijaelämäkerroissa olennainen sisältö on hienojakoinen luettelo suosikeista ja inhokeista ja asenteen muutoksista, suosioon pääsemisistä ja suosiosta putoamiesta (falling out of grace).

En tiedä, en tiedä. Siksi esiinnynkin asiantuntijana.

Historiantutkijat kieltäytyvät yleensä esittämästä "tuomioita" ja sanovat, ettei se ole historian tehtävä. Minusta "historian tuomioiden" jakaminen on juuri kliffaa historiassa ja aion jaella näitä tuomioita etenkin vielä eläville ja varsinkin juristeille, joita ne saattavat kirpaista. Historiantutkija voi tuomita eläviä ja kuolleita, joskaan ei isän oikealla puolella. Nähdäkseni näin myös jatkuvasti tehdään, vastakkaisista väitteistä huolimatta.

Merkittävien historian hahmojen, kuten Kristiina-kuningattaren, Pietari Suuren tai Kaarle XII:n liikerata on ellipsi niin kuin pyrstötähdillä. Joskus he etääntyvät mahdottoman kauas suosiosta ja joskus myönteisyys alkaa yllättäen kasvaa, kun tutkijat tulevat siihen tulokseen, että tämä olikin hyvä tyyppi.

Käytännön kanssakäymisessä olen usein yrittänyt noudattaa joskus nuorena saamaani neuvoa, ettei koskaan pidä paukutella ovia ja että heitetty paska kaartaa aina takaisin omaan otsaan. Sen vuoksi on viisainta teeskennellä, niellä oikeutettu raivonsa ja näyttää ystävällistä naamaa. Siten pääsee helpommin myös iskuetäisyydelle...