Laulaminen

Tilaisuuksissa on nykyisin syytä jakaa kopiona myös virsien "Sun haltuus, rakas isäni" ja "Ystävä sä lapsien" sanat, vaikka veisattaisiin vain ensimmäinen säkeistö.

Asiaan kiinnitettiin eilen huomiota, nimittäin maakuntalauluihin. Kirjoitin Koskenniemestä ja mainitsin Kilpisen Lippulaulun ("Siniristilippumme"). Jätin tahallani mainitsematta niin ikään Koskenniemen sanoittaman "Nuijamiesten marssin", joka on Toivo Kuulan säveltämä, ja raivohulluista yltiölauluista puhuttaessa ylittämätön. En koskaan unohda, miten Etelä-Pohjanmaan maakuntakuoro parhaassa Amerikan kiertueen kunnossaan veti "Pelätkää, pelätkää) niin että ikkunaverhot heiluivat peräseinällä saakka.

Se, ja samoin 30-vuotisen sodan marssi, puhumattakaan Jääkärin marssista, ovat niin vaikeita, ettei paranne yrittää yhdessä eikä mielellään yksinkään. Tervehenkisistä isänmaallisista marsseista järisyttävin on Kaarle kahdennentoista Narvan marssi - se sama, jonka soittaminen Kekkosen hautajaisissa ruuhkautti Ylen keskuksen - mi on tuo outo laulu.

Narvan marssia soitettiin muinoin kaikille sotilaille ja se leimautui hautajaislauluksi, koska se on niin hidas, että huonosydäminenkin seppeleenkantaja voi vaivattomasti marssia sen tahdissa.

Gluntissa nro 1 (1847 - uppsalalaisia ylioppilaslauluja) laulaja kysyy toiselta, tokko tämä muistaa, miten kuoro Allmänna sången kiersi vuonna 1837 toria ja herrat marssivat vierekkäin bassossa laulaen "Viken, tidens flyttiga minne" (väistyy muistot varjojen alta), minkä jälkeen ryhdyttiin ryyppäämään.

Yhteislauluista hienoimmat ja lähes vaikeimmat ovat Marseljeesi ja Internationale, joista viimeksi mainittu on jäänyt näin vuosina vähälle.

Vasemmistolainen laululiike oli olennaisesti sama asia kuin Viron 1800-luvun laululiike ja oma kansakoulun, lottakokousten ja korsuiltojen yhteislaulut.

Syyt eivät ole tiedossa, mutta laulaminen on parempi yhdistäjä kuin puhuminen.

Laulaminen voi olla vanhempi asia kuin puhuminen.

Readingin yliopiston professori Steven Mithen julkaisi juuri kirjan "The Singin Neanderthals. The Origins of Music, Language, Mind and Body". Kirja on osoitettu niille, jotka ovat sivuuttaneet musiikin kokonaan evoluutiota tutkiessaan tai leimanneet sen tarkoituksettomaksi sivutuotteeksi.

Kirjoittaja, jolla on täysijärkisen paperit, viittaa muun muassa Geissenklösterlen 36 000 vuotta vanhaan luuhuiluun, jonka reikien poraus todistaa tekijällä olleen käsityksen intervalleista, ja ilmoittaa epäilevänsä, että viihdemusiikin todellinen suuruudenaika ei liity euroviisuihin eikä rokkiin, vaan joitakin kymmiä tuhansia vanhempaan aikaan, jolloin ihmiset pitivät yhteyttä toisiinsa ja jumaliinsa sekä surmaamiinsa eläimiin laulamalla - tai ehkä me sanoisimme sitä hyräilyksi.

Maakunta- ja työväenlauluja Neanderthalin ihmiset ja heidän kilpailijansa eli esi-isämme eivät tiettävästi kuitenkaan tunteneet, mutta Mammutin kehtolaulu kuulostaa Mithenin selityksen jälkeen aivan mahdolliselta.

Merkillistä, että kun laulut ovat tärkeämpiä ja rahallisesti isompi bisnes kuin koskaan, yhteislaulua ei saa aikaan, ellei saapuvilla ole vanhoja tätejä.

Silti kauppatorilla tai senaatintorila kymmenet tuhannet ihmiset yrittävät yhteislaulua eräissä tilaisuuksissa.

Olemma joskus laulaneet anoppini Helenan kanssa kansakoulun laulukirjan ulkoa kannesta kanteen. Erään Luumäellä sijaitsevan professori-tuttavan kanssa veisasimme kerran piruuttamme virsiä, monta kymmentä, enimmäkseen nuotin vierestä.

Kansakoulu toisaalta murskasi monen musiikkiharrastuksen, koska vanha pedagogiikka jakoi vuohet ja lampaat, ne jotka osaavat laulaa ja ne jotka eivät. Laulukoe luokan edessä on monen hirvein opiskelumuisto, tohtorinväitös mukaan luettuna.

Laulamalla on kaadettu hirmuvaltoja ja perustettu tasavaltoja, viimeksi Viro toiseen kertaan. Yksinkertaiset arvostelijat ovat välillä luulleet mieskuoroja ja sekakuoroja ensisijasesti musisoinniksi, vaikka ne ovat perinteisesti olleet ensisijaisesti tapoja kokoontua santarmin silmien alla ja myöhemmin toissijaisesti keinoja päästä pois kotoa ja kukaties ryyppäämään.

Huonokin kuoro voittaa kotiolot.

Lievän kateuden vallessa katselen perhettäni. Kaikki lapseni laulavat puhtaasti ja ongelmattomasti. Hilkka ja Isä ovat laulaneet maineikkaissa kuoroissa. Mummo-vainaja, tämä entinen siivooja joka uraputkeen päästyään yleni varastoapulaiseksi, osasi kymmenen tuhatta laulua, sekä sanojen että sävelen puolesta erehtymättömästi, ja lauloi aamusta iltaan ja myöhään yöhön. Muutamat lapsenlapsista näyttäisivät perineen isoäidiltään korvan. Marja alkoi pikkulapsena itkeä kun sisäkkö lauloi epäpuhtaasti. Aikuisena hän alkoi itkeä, kun minä lauloin luuloni mukaan puhtaasti, ja ehdotti, että keskittyisin kirjallisiin töihin. Päivi kuulee pianon vireen paukuttamatta oktaaveja.

Viimeksi olen laulanut maakuntalauluja Rauman seminaarin pihassa kevätkesällä erään eläkeläislehtorin ja erään 90-vuotiaan tosieläkeläisen kanssa. Jopa Uusmaalaisten laulu meni kuin tyhjää vain, vaikka se on järjettömän vaikea (Sibeliuksen). Myös Satakuntalaisten laulu meni, vaikka sen sanoitaja oli viipurilainen opettajatar Aune Voipio, tosin Huittisten opiston johtaja. Säveltäjä oli Rauman seminaarin Axel Törnudd, jonka mieskuorolaulut ovat vanhaa kantaohjelmistoa ja mielettömän hyviä (Prokko, Kirkonkäynti, Tuomittu katti, Kitkat katkat, Loitsu). Hyvin meni. Ohikulkijat katsoivat että missä meillä on pullo, mutta selviä oltiin.

Karl Collan oli uskomaton kyky - Vaasan marssi, Savolaisten laulu ja kaupan päälliseksi Sylvian joululaulu. Eräänlainen Schubert siis.

P.J. Hannikainen, hänkin seminaarinlehtori ja musiikin uranuurtaja, sävelsi monta perusyhteislaulua ja maakuntalauluista Karjalaisten laulun ("Suloisessa Suomessamme").